Kansallisbaletin kauden viimeinen ensi-ilta oli espanjalaisen Nacho Duaton BACH. Forms of Silence and Emptiness. Se on melko tarkkaan 17 vuotta vanha teos, joka nähtiin Norjan kansallisoopperan ja -baletin tuotantona, toki oman balettimme tanssijoin. Itse näin toisen illan esityksen.

Teoksessa on noin 1,5 tunnin verran J. S. Bachin musiikkia, osia enemmän ja vähemmän tutuista teoksista – kaikkiaan 23 erillistä pätkää, ja samaan tapaan myös tanssi koostuu 23 erillisestä episodista. Vaikkei teoksessa elämäkerrallisuuteen pyrittänekään, on mukana myös narratiivisluonteista merkitysainesta tai ainakin sellaisia viittauksia: mm. Bach soittaa selloa, johtaa orkesteria ja kuolleekin lopussa.

Kertovuutta keskeisempään asemaan nousevat kuitenkin Bachin kaunis musiikki, Duaton siihen hienosti sommittelema laajakirjoinen liike – ja se, miten tanssijat sen taiturillisesti tulkitsevat. Liike lienee nykygenreä, vaikka vahva klassinen tausta kuultaakin läpi, mikä omaan makuuni ei mitenkään ole huono juttu. Irtopisteitä myös paikoin viljellystä kevyestä huumorista, mm. Gabriel Davidssonin ja Thibault Monnierin esittämässä ”poloneesissa” (Orkesterisarja nro 2 b-molli, BWV 1067: Polonaise).

Kuvassa Thibault Monnier, Nicholas Ziegler ja Gabriel Davidsson. Kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Kaikkiaankin erinomaisen kaunista katseltavaa, mutta suuria tunnevasteita ei herättänyt eikä pitkäaikaisia tunnejälkiäkään jättänyt. Sen sijaan pohdintaa herätteli, eniten liittyen sukupuolirooleihin, tai lähinnä siihen, miten Bachin suhde naisiin näyttäytyi. Tätä visualisoi ehkä parhaiten allaoleva kuva hiukan jopa vastenmielisenä kokemastani jaksosta (Sellosarja nro 1 G-duuri, BWV 1007), jossa Bach (Nicholas Ziegler) kepittää naista (Linda Haakana, roolinimi ”Sello”) kuin tahdotonta instrumenttia – jos siinä oli jotain muuta symboliikkaa ja sisältöä, niin se jäi esineellistämisen ja välineellistämisen kuvaston alle. Muutenkin teoksen Bachille nainen tuntuu olevan räsynukkemainen kontrollin kohde, mieleen tulee jopa jonkinlainen SM-henkinen valtasuhdekuvasto. En tiedä, onko tarkoitus ollut esittää Bach näin misogyynisessä valossa, vai tulkitsenko ihan pieleen, mutta tuollainen pohdinta jäi päällimmäiseksi.

Kuvassa Nicholas Ziegler ja Linda Haakana. Kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Muutoin sen sijaan en pitänyt teoksen sukupuoliasetelmaa kovinkaan pölyttyneenä (≈klassisena) ja oli myös pariasetelmia, jotka eivät herättäneet em. kaltaisia vinohkoja mielteitä, kuten Hanako Matsunen ja Thibault Monnierin duetto toisen näytöksen alussa (Die Kunst der Fuge, BWV 1080: Contrapunctus 3). Sekä naisilla että miehillä oli hienoa ja vaativaa liikettä, niin ryhmissä kuin sooloinakin, eikä edes pelätty naisten keskinäistä tai miesten keskinäistä kontaktia. Mieleen jäivät mm. Kuoleman (Desislava Stoeva) lyhyet solistiset osuudet ja naisten rauhoittava ryhmäpätkä (Kuudes sonaatti uruille G-duuri, BWV 530), joka tasapainoittikin sopivasti edeltävää pätkää (Toccata uruille d-molli, BWV 538/1), jossa miehet tanssivat hulmuavan pitkissä munkkikaavuissa (hameissa?) kuoleman ja katumuksen väreissä, mukana taas Ruan Crighton riivatun energisissä soolo-osuuksissa.

Jaffar Chalabin lavastus oli enimmäkseen suurielementtistä taustaa, mikä miellytti silmää. Visuaalisesti näyttävänä kokonaisuutena jäi mieleen mm. viimeinen episodi (Goldberg-muunnelmat, BWV 988: Aria da capo) telineillä viipottavine tanssijoineen.

Kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

(Nähty: 7.5.2016)