Edellinen kerta Finnjävelissä oli wow-kokemus, joten odotukset olivat tälläkin kertaa korkealla. Nyt oltiin liikkeellä maanantai-iltana, jolloin on ohjelmassa ”NyJävel” eli ravintolan omin sanoin: ”keittiö kokeilee uusia ideoita ja annoksia. Tarjolla voi olla tulevia neronleimauksia tai viilausta vaativia luomuksia. 7 ruokalajin NyJävel-menu koostuu tutuista ja uusista annoksista.” Juomaongelma ratkaistiin menulle suunnitellulla viinipaketilla.

Kuplilla aloitettiin – seuralle ei läytynyt cavaa, itselleni kelpasi hyvin samppanjakin, maukas Besserat de Bellefon. Pian tuli pöytään myös pieniä hiukopaloja: nokkoskeittoa, kananmaksamoussea ja muikkuhyvää. Heralla maustettu kylmä keitto oli mukavan nokkosaromista ja kananmaksa ruiskeksin päällä oikein maukasta. Pikkunappuloista pisimmän korren veti muikkuhyvä, jossa pikkelöidyn muikun lisäksi terriinihenkisesti ylikypsää possua ja mallasleipää – erinomaisen herkullinen versio perinneruoasta, kalakukkomainen maku mutta mehevämpi rakenne.

Eka varsinainen annos oli silliä ja varhaisperunaa, mukana myös tillikreemiä. Perinteisessä kesäruoassa peruna sillifileen kaverina oli saanut uuden muodon marinoituina pikkukuutioina ja sipseinä. Viini tuli italiasta, Russiz Superiore Collio Sauvignon, joka oli ihan toimiva paritus.

Seuraavana oli vuorossa apposet ja anjovisvoi – apposet on perinteisesti keitettyjä sokeriherneitä voisulan kanssa, tässäkin herneitä tuntui hiukan kiehautetun, mutta napakoita olivat edelleen. Anjovisvoi toimi oikein hyvin. Haarukka sen sijaan vähemmän hyvin, mutta suositus olikin syödä sormin, ja pian tuotiinkin käsienpuhdistusliinat. Samalla viinillä jatkettiin.

Kylmä liha-alkuruoka oli rullasyltty mallasporsaasta, seuranaan sienipyreetä, omenavinegretillä maustettua perunahelmipuuroa, riisikeksiä ja pikkelöityä korvasientä. Rullattu ja keitetty possunkylki lähes kirjaimellisesti suli suussa: pehmeäksi hautunut rasvainen rakenne ja mahtava maku tuottivat mainion suuelämyksen. Varsinkin sienilisäkkeet toimivat erityisen hyvin lihan kansssa yhteen, ja viiniparikin oli ihan hyvä, Côtes du Jura Chardonnay (2015).

Lämpimänä kalana oli savusiikaa ja kantarellia, jota lautaselta löytyi paistettuna ja kastikkeena. Olikohan mukana nokkostakin? Siiassa oli perin pätevä savu: maltillinen, niin että siian maku maistui, mutta jäi pitkä hyvä jälkimaku. Erittäin hyvä siika, jolle oli luotu mauiltaan hyvin yhteensopivat lisät. Kaksipiikkinen paksu pikkuhaarukka oli vähän hankala syömäväline murealle kalalle. Samalla chardonnaylla jatkettiin juomapuolella.

Seuraava lämmin ruoka oli kuumaa perunarieskaa ja omenavoita – sen kanssa tuli vielä ravintolan oman meijerin piimää ja lasissa Finlandia-sahtia. Lämmin rieska kuohkean voin kanssa oli hauska pieni ruokalaji ja piimän ja sahdin kera oikein hyvä makuyhdistelmä. Piimää en oikeastaan koskaan juo, koska ne ovat makuuni useimmiten liian hapokkaita, mutta tämä oli yhtä lempeää kuin paksuakin. Makeanoloinen sahti sopi rustiikkisiin makuihin mainiosti.

Viimeinen suolainen ruoka ennen jälkkäriä oli veripalttua ja puolukkaa, lisänä myös sipulipyreetä, paahdettua punajuurta ja valkokastiketta (tai ”vaalea kastike sifonista” tarjoilijan sanoin). Viime kerralla veripalttu (tai rössy) oli puhdasta samettisen pehmeää nirvanaa, tällä kertaa mukana oli myös ohraryynejä, jolloin tuntuma kääntyi selvästi mustamakkaramaiseksi. Entisinä tamperelaisina toki olemme mustan ja puolukan ystäviä, ja punajuuri oli hyvä lisä, mutta joku ylevöitys tästä jäi puuttumaan. Perinteisen maidon sijaan lasissa oli uusiseelantilaista pinot noiria nimeltä Aatami (2013), parin suomalaisen tekemää viintä (tarjoilija tosin mainitsi vain Jani Leinosen, jonka kontribuutio on ollut vain etiketin suunnittelu).

Jälkkäriksi oli tarjolla mannapuuroa ja mansikkaa: mannapuurovaahtoa, mansikkasorbettia ja tuoreita mansikoita, jotka oli marinoitu samassa viinissä, jota oli lasissakin: Braidan Brachetto d’Acqui. Mannapuurovaahto hauskasti pehmensi mansikoiden kevyttä marjaista hapokkuutta, ja kokonaisuuden maut viineineen sopivat varsin täydellisesti yhteen.

Ruoan jälkeen maistui kahvi, eli Finnjävelissä pannukahvi. Ravintolalle vasiten tehtyä omenatislettä piti taas maistella, ja pientä kehittyneisyyttähän siinä oli taas, edellisestä kerrasta muutaman kuukauden kun oli saanut tynnyrissään kypsyä.

Kahvia odotellessa saatiin puupenaalissa pieniä makeita: porkkanamarmeladia, lakritsia ja karviaisvaahtokarkkia. Marmeladi varsinkin oli mainio pari omenatisleelle. Mainiot namuset maistuivat myös vastapäiselle teehifistelijälle, jolle ei haudutevalikoimasta löytynyt maistuvaa juomaa.

Kaikkiaan erittäin hyvät ruoat: maut toimivat lautasilla järjestelmällisesti hienosti yhteen, hyvin tehtyä laaturuokaa. Tällä kertaa innovatiivisuus oli  varovaisempaa kuin huhtikuussa: odotusten mukaisia wow-elämyksiä oli harvassa – ehkä syynä maanantai-illan ”nyjäveliys”? Pitää siis tulla vielä kokemaan uudistettu vakiomenu. Viineissä oli ihan toimivia parituksia muttei jälkiruokaa lukuunottamatta sellaisia, jotka olisivat nostaneet kokonaisuuden eri tasolle. Sama viini usealle eri ruoalle on omassa maailmassani perin outo ajatus, joka tuottaa harvoin keskinkertaista parempia parituksia (ellei menua ole nimenomaan suunniteltu viinit edellä – eikä aina silloinkaan).

Ravintola toimi kaikkiaan selvästi rivakammin kuin viimeksi, 7 ruokalajia alkujuomineen ja kahveineen kolmessa tunnissa. Salin puolella palvelu oli hyvin henkilöriippuvaista – tällä kertaa meille osui vain yksi henkilö, joka esitteli ruoan/juoman kattavasti, muut vain päällisin puolin, mikä on vähän harmillista, kun yksityiskohtiin on keittiössä ansiokkaasti panostettu ja viineistäkin olisi riittänyt tarinoitavaa. Ympäristöä, designia, jne. tuli hehkutettua jo viimeksi, joten en tässä kertaa niitä.

Hyvä kokemus kuitenkin kaikkiaan!

(Käyty: 4.7.2016)