Rose Rose Rose tarjoaa teiniahdistusta kaiken ikäisille

Tämän vuoden Teatterikesässä ekaksi näkemäkseni esitykseksi osui ruotsalaisen lasten- ja nuortenteatteri ung scen/östin Rose Rose Rose (2014), joka kertoo Rose-nimisestä teinitytöstä, tämän omasta – päänsisäisestäkin – näkökulmasta.

Esitys alkaa internetin parhaalla sisällöllä: kissavideoilla! Pelkkää söpistelyä ei toki ole luvassa, teinitytön elämä ja kasvuhaasteet kun ovat täynnänsä huolen ja murheen aiheita: vaatteita sovittaessa mikään ei tunnu sopivan, ei oikein tunnu kuuluvan ja kelpaavan sinne minne haluaisi – jos edes tietää, mihin haluaisi, tai edes, kuka ja mikä on, ihan sisältä varsinkaan. Kehostakin punkee esiin kaikenlaista outoa ja kiusallista: rintoja, karvoja, finnejä; kasvavat mokomat, vaikkei niitä edes kastele. Justin Bieber piipahtaa kuvioissa turvallisena etäihastumisen kohteena, kasvissyönnillä yritetään jäsentää olemista lihat torjuen (vade retro!) Äiti on vähän kujalla, mutta Twin-twin-ystävän kanssa sentään voi jakaa huolia ja murheita sekä kokeilla juttuja.

Keskellä Ashkan Ghods, kissoina Krister Kern ja Elya Birman. Kuva: Markus Gårder.

Rosena keskellä Ashkan Ghods, kissoina Krister Kern ja Elya Birman. Kuva: Markus Gårder.

Malin Axelssonin ohjauksessa teinihaikeaa ja -eksynyttä Rosea esittävät kolme aikuista miestä, Elya Birman, Ashkan Ghods ja Krister Kern, jotka peruukeista, hameista, meikeistä ja paikoin aksentoidusti tyttömäisestä gestiikasta huolimatta eivät vakavissaan yritäkään olla teinityttöjä. Päällisin puolin riemukkaan ristiriitaista, mutta myös fiksu veto: eiväthän epävarmuus, oman itsen ja oman paikan etsiminen, ahdistus ja pelko tulevaisuudesta ole teinien, saati vain teinityttöjen, yksitysoikeuksia – jos hyvin käy, ihminen työstää samoja asioita läpi elämänsä ja siten uudistuu ja kasvaa jatkuvasti. Teininä se on uutta ja ehkä ulkoisesti räiskyvämpää, seestyneemmällä (?) iällä useinkin hillitympää ja sisäsiistimpää muttei välttämättä aina helppoa. Jos ruusun nimen muuttaminen ei tunnetusti poista sen tuoksua, ei iän karttuminenkaan poista elämänkaaren kehitystehtävien haastavuutta (vaikka kaikki muuttuukin paremmaksi).

Miehet esittävät oivallisesti Rosen suuria tunnetiloja, mutta mukana on myös muita erityisen hienoja esityksellisiä kohokohtia: Take Thatin Back fo Good (Barlow, 1995) lip-sync-esityksenä oli mahtava ja kirvoitti jopa väliaplodit, samoin vahvalta tunnetilaltaan ja vartalonkäytöltään ilmeisen flamenco-vaikutteinen steppipätkä oli vaikuttava.

Sopivan puolikevyehkö aloitus Teatterikesään – 1 nähty, 13 vielä edessä.

(Nähty: 1.8.2016, Tampereen teatterikesä, Teatterimonttu)