Tanssiteatterin MD:n Mikä **t*n Pikku Prinssi? (2015) on ollut listallani ja olisi pitänyt nähdä jo aiemmin, mutta nyt tarjoutui hyvä tilaisuus, kun se on Teatterikesän Off-ohjelmistossa.

Antoine de Saint-Exupéryn romaani Pikku prinssi (1943) lienee yleisesti tuttu: kertomus pikkuplaneetta B612:lla ruusun kanssa asustavasta Pikku prinssistä, joka lähtee seikkailemaan ja päätyy Maahan, jossa tapaa mm. ketun ja tarinan kertojan. Nuoremmalle väelle suunnattu tarina sisältää mm. ystävyyden kuvausta, matkalla nähtyjen aikuisten maailman hämmästelyä ja yhteiskuntakritiikkiäkin.

Tässä Elina Jakowlevan ohjaamassa ja koreografioimassa sekä Janne Mäkelän käsikirjoittamassa versiossa Pikku prinssinä, roolinimeltään Ville, on tanssija Ville Oinonen. Lavalla on myös Petri Seppä, jonka livenä piirtämiä kuvia heijastetaan taustakankaalle. Teemu Kiiskilän lavastus on varsin karu: laatikoita, joiden päällä kiipeillä, ja pizzabokseja, joita viskoa. Liike ja piirrokset, ja toisaalta teksti, nousevat siis hyvin keskiöön. Viittä vaille täysi-ikäisen Villen äiti on alkoholisti ja isä reissaava bisnesmies (samankaltaisia hahmoja taisi olla alkup. tekstissäkin), siis henkisesti ja fyysisesti poissaolevia – yksi kirjan viisauksista taisikin olla jotain siihen suuntaan, että aika, jonka suhteeseen tai henkilöön investoi, tekee siitä/hänestä tärkeän… Ville ei oikein sopeudu, vaikka saa reippaan cocktailin pillereitäkin, mm. seurakunnalla puutarhatöissä hoitaa kyllä ”työnsä itsenäisesti mutta ohjeita vieroksuen”.

Mikä **t*n Pikku Prinssi? Koreografia ja ohjaus: Elina Jakowleva. Kuvassa Ville Oinonen. Kuva: Harri Hinkka

Mukana on runsaasti teemoja ja kuvastoa kirjasta, mutta reippaan omintakeisesti uudistetuissa muodoissa. Tekstiä on melko runsaasti Villen puhumana ja tallenteina – tuli jopa mieleen, että ehkä olisi voinut luottaa visualisoinnin ja liikkeen voimaan enemmänkin. Petri Sepän osittain livenä piirtämät kuvat ovat näyttäviä, ja juuri piirtäminen livenä on hieno elävä elementti. Myös videota on käytössä, mm. erittäin kaunis unenomainen tyttö & poika -pätkä (musiikkina Kiss From a Rose (Seal, 1994)).

Tanssi tai ylipäätään liike on monin paikoin hyvin voimakasta, energistä, isoakin, reuhtovaa ja vahvan fyysistä (no mitäs muuta, henkistäkö??), mikä sopii oikein hyvin kuvaamaan nuoren miehen rauhatonta mielenmaisemaa sisäisen ja ulkoisen maailman ristipaineineissa – eksternalisaatio saa hienosti fyysisen, kinesteettisen muodon. Tästä räväkkänä esimerkkinä haravatanssi punk-bändi Rancidin musiikkiin. Oli kyllä seesteisempääkin materiaalia, kuten lopun kaunis, haikeakin, osuus (Schindlerin lista -elokuvan teemaan (Williams, 1993)), joka tunnelmaltaan sopi hyvin kirjankin loppuratkaisuun. Oinosen liike on esteettisesti nautittavaa varsinkin yhdistettynä teoksen vaatimaan monipuoliseen tunneilmaisuun.

Erittäin hieno, oivallisesti ja tuoreesti nykypäivään tuotu näkemys jo lähes loppuunkulutetusta Pikku prinssistä – ja taidokkaasti toteutettuna!

(Nähty: 2.8.2016, Tanssiteatteri MD, Tampereen teatterikesän Off-ohjelmisto, Hällä-näyttämö)