Q-teatterin Tavallisuuden aave (2016) on taas sitä sarjaa, joka olisi pitänyt käydä katsomassa jo Helsingissä, mutta kun ei, niin hyvä että sen näkee Tampereella Teatterikesässä.

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on saanut alaotsikokseen ”Kuvia kotimaasta”, ja tuttuakin tutumpaa suomalaisen arjen ja mielen kuvastoa näyttämölle tuleekin: häiden jäykkiä konventioita kursailuineen ja säädettyine arvojärjestyksineen, perhe-elämän arkea ja ”juhlaa”, koulun tasapäistämistä, jne. Tilanteet on oivaltavan tarkkanäköisesti valittu ja kuvattu; teksti, ohjaus ja näyttämöllepano hailakassa ja vähäeleisessä lakonisuudessaan mainiosti teeman mukaisia. Tekstiä ei ole erityisen paljon (osaammehan vaieta sujuvasti monella kielellä), mikä erityisesti nostaa esiin näyttelemisen. Laura Birn, Antti Heikkinen, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Ylermi Rajamaa loistavatkin juuri tarkasti ajoitetussa pienieleisessä ilmaisussa, kun konventioita toistetaan ja sosiaalista hyväksyntää tai paheksuntaa osoitetaan vähin sanoin, enemmänkin ilmein, elein ja asennoin.

Q-teatteri: Tavallisuuden aave. Kuva: Pate Pesonius.

Näytelmään hulppean anteliaasti annostellun stereotyyppisen suomalaisuuden, siis suomalaisen tavallisuuden, kommentoinnissa riittäisi riemuisaa herkuttelua, mutta alaotsikon mukaisesti jätän sen vain kuvituksen rooliin, esimerkeiksi tavallisuudesta (muilla kansoilla lienee omat kuvastonsa). Enemmän puhuttelee pääotsikon aihe, tavallisuus – aaveena tai haaveena, toteaahan Elina Knihtilän esittämä hahmo alussa elämässään olevan yksi toive: olla tavallinen, ihan vain normaali, ettei erotu muista.

Tavallisuus, ”normaalisuus”, on hyvä: se on tuttuutta, tunnettuja kategorioita, joita ei tarvitse aina erikseen vaivalloisesti miettiä: polkupyörä on vehje jonka päälle hypätään, aletaan sotkea ja pian päästäänkin paikasta toiseen – eikä merkillinen kokoelma ketjuja ja pyöriä ja muuta rojua, jonka toimintaperiaate pitää tietoisella järjellä selvittää joka kerta uudelleen. Samoin lyömme leimoja ihmisiin kognitiivisen vaivannäön välttämiseksi: nainen, mies, isä, äiti, lapsi, työtoveri. Normaalin puitteet ovat kulttuurissa jaettua hiljaista tietoa, ja ne opetetaan jo lapsena. Ainakin itse muistan tavallisuuden, keskimääräisyyden ja keskinkertaisuuden tavoiteltavina käytännön hyveinä: Jos lapset vaikkapa menestyivät koulussa, ei ollut syytä kehua, etteivät ylpisty ja luule olevansa jotain. Poikkeavan käytöksen ankarimmaksi tor(j)umiseksi, oikean ja väärän mittapuuksi, oli varattu kysymys ”mitä naapuritkin sanoo?” Kerrostalossa ”naapurit” muodostivatkin mainion panopticonin: jokin kymmenistä ikkunoista aina kätki verhon taakse jonkun, joka juuri sillä hetkellä saattoi katsoa ja arvioida. Kunnollista oli toimia niin, ettei herätä huomiota. Ettei tule sanomista. ”Eikö sitä yhtään hävetä?”

Q-teatteri: Tavallisuuden aave. Kuvassa Laura Birn, kuva: Pate Pesonius.

Vasta, kun kukaan ei katso, voi tanssia, kuin kukaan ei katsoisi – kuten Laura Birnin esittämä hahmo yllä. Tavallisuuden, ”normaalin”, rajat ja niihin mahtuminen on yksilölle kohtalonkysymys. Pyry Nikkilän esittämän hahmon väkivaltafetisistinen höyhentyynyjen raiskaaminen ja puukottaminen on kaverin mielestä ”ihan tavallista elämää”, samoin kalsareiden vetäminen lippusalkoon natsitervehdyksen kera. ”Tavalliseen” mahtuukin hetkittäisiä poikkeamia, kunhan niistä ei jää kiinni tai ne saa lakaistua maton alle. Näin tavallisuus ja sen tarjoaman jatkuvuuden tuoma turvallisuus eivät horju. Toisin voi olla, jos joku ei pysty ahtautumaan tavallisen raameihin, on ”ihmisenä tilaa vievä, että heikommilta loppuu happi”. Jos tavallisuus myönteisesti tukeekin oman käyttäytymisen säätelyä niin, että toimiminen yhteisössä ylipäätään mahdollistuu, vaatii se samalla myös itsensä rajoittamista ja voi johtaa itsesyrjintään, autenttisen itsen torjumiseen ja uhraamiseen sosiaalisen hyväksynnän alttarilla. Erilaisuuden syleily osaksi hyväksyttävyyttä vaatii kognitiivistä työtä: ”mitä se multa on pois”. Ajattelutyön sivuvaikutuksena saattavat kuitenkin omatkin valinnat joutua kyseenalaistetuiksi. Erilaisuuden vastustaminen on riskittömämpää, vaatii vähemmän päänvaivaa ja on siksi helpompaa ja suosittua, koska ihminen on rakenteeltaan (älyllisesti) laiska.

Tavallisuus – aave, haave vai mörkö? Toisten ihmisen ymmärrettävyytenä ja ennustettavuutena se on yhteiselon välttämätön alusta, mutta yksilölle se voi olla ankeuttaja, jonka suudelma on kohtalokas.

PS. Erityiskiitos käsiohjelmasta: Turusen oman, hilpeästi taustoittavan tekstin lisäksi kontekstia lisävalottavat Olga Palon hyvät, napakat ja valtaosin perin päteviin lähteisiin perustuvat jutut.

PPS. Teos jatkaa Q-teatterin ohjelmistossa myös syksyllä 2016!

(Koettu: 3.8.2016, Q-teatteri, Tampereen teatterikesä, Tampereen teatterin päänäyttämö)