When I die – musiikkia paranormaalisti

Sveitsiläisen Thom Luzin When I Die – A Ghost Story with Music (2013) perustuu todelliseen historialliseen henkilöön, englantilaiseen Rosemary Browniin (1916-2001), joka julkaisi musiikkia, jonka kertoi kuolleiden säveltäjien hänelle sanelleen. Alun perin kontaktin sieltä jostain teki Franz Liszt, jo Brownin ollessa 7-vuotias, mutta ilmeisesti sana kulkee tuonpuoleisessakin, ja lopulta peräti kymmenkunta nimekästä säveltäjää käytti Brownin mukaan hänen kanavointipalvelujaan. Aika fantastinen lähtökohta teatterille!

Näyttämöllä on Brown (Suly Röthlisberger) ja neljä miestä (Jack McNeill, Daniele Pintaudi, Samuel Streiff ja Mathias Weibel), jotka hoitavat muut roolit kuten aviomiehen Charles Brownin sekä piipahtelevat säveltäjävainaat. Esiintyjistä kolme on ilmeisesti klassisesti koulutettuja muusikoita ja kaksi ammattinäyttelijöitä – mutta on vaikeaa, ja turhaakin, arvailla, kuka mikin on, koska kaikki tuntuvat soittavan hienosti (ainakin näin maallikon silmin/korvin) ja kaikki myös näyttelevät.

Thom Luz: When I Die. Kuva: Karin Hofer.

Thom Luz: When I Die. Kuva: Karin Hofer.

Alussa mainitun kehystarinan lisäksi varsinaista narratiivista kerrontaa esityksessä ei kovin selkeästi ole (tai en osannut sellaista bongata) vaan teemaa käsitellään ja kuvitetaan tilanteilla, tekstinpätkillä ja etenkin live-musiikilla. Dialogia on kovin vähän, siis sanallista dialogia – esiintyjien interaktio musiikin ja äänten keinoin sen sijaan on kiehtovaa seurattavaa. Jos esim. miesten musisointi alkaa keventyä liikaa, täti mäsäyttää posliinikupin pirstaleiksi laatikkoon, ja jo palataan klassisempaan. Tai kun kolme miestä soittaa yhteistyössä pystypianoa (tai mikä soittopeli tarkemmin lieneekään) ei koskettimilla vaan soittimen sisälmyksistä käsin. Vaikka makaaberinkin äärellä ollaan, ei näyttämöllepanoltaan tummansävyinen esitys ole synkkä vaan paikoin jopa hauska.

Luz kannustaa pohtimaan Brownin aitoutta: ovatko sävellykset tosiaan kuolleilta säveltäjiltä peräisin vai eivät? Jos ovat, niin silloinhan kuoleman jälkeen on jotain, jos siellä kerran voi velä jatkaa sävellyshommiakin. Uskominen on hauska ajatusleikki, mutta taitaisi vaatia sitoutumista johonkin teologiseen tai metafyysiseen viitekehykseen. Näin agnostikon näkökulmasta teoria ei tuntuisi selviävän Occamin partaveitsestä: tälle automaattisäveltämiseksi nimetylle ilmiölle lienee yksinkertaisempiakin selityksiä tarjolla esim. psykologian alalta.

Metafysiikan tai parapsykologian letoille enempää uppoutumatta on todettava, että hienon esityskokemuksen aiheesta joka tapauksessa sai!

(Nähty: 3.8.2016, Teatterimonttu, Tampereen teatterikesä)