Lappeenrannan 7. balettigaala (itselläni tosin vasta 3.) oli nyt ensi kertaa vastikään avatussa uudessa kaupunginteatterissa, joka on mielenkiintoisesti osa kauppakeskusta: käynti on kauppakeskuksen läpi ja väliajalla voi ihastella sen kaupallisia näkymiä. Hauska ajatus – ettei teatterin tarvise olla mikään erillinen juhlallinen Thalian temppeli vaan se voi olla osa arkea, vaikkakin ylemmissä kerroksissa.

Näkymä lämpiöstä kauppakeskukseen

Mutta asiaan. Gaalan aloitti Dortmundin baletin kahden miehen ja kolmen naisen esittämä William Forsythen The Vertiginous Thrill of Exactitude, musiikkina Schubertin 9. sinfonian loppu. Nimensä mukaisesti biisissä oli tarkkuutta, taitoa ja nopeutta vaativaa liikettä todella paljon – ei ihme, että tätä pidettäneen varsin haastavana nykybalettina. Vaikkei elämys ihan pyörryttävä ollutkaan, niin juuri tällaista liikettä taitavasti toteutettuna on erityisen hauska seurata, varsinkin, kun Stephen Gallowayn puvustus paljasti liikkeen pienimmätkin piirteet. Liike on hyvin klassista (neoklassista?), naiset kärkitossuissa, jne. muttei ensinkään pölyttynyttä. Ehkä hiukan samaa henkeä oli Jorma Elon teoksessa Bach Sello Suites, josta Bostonin baletin Misa Kuranaga ja Patrick Yocum tanssivat pätkän väliajan jälkeen (käsiohjelmaan tosin oli merkitty ihan toinen Elon biisi). Tssäkin varsin klassista liikettä mutta ehkä vähän inhimillisemmällä tasolla.

Omaan makuuni sitä pölyttyneempääkin klassista osastoa oli toki myös mukana: Pähkinänsärkijän grand pas de deux (mus. Tšaikovski, kor. Mikko Nissinen Petipan mukaan) samoin Kuranagan ja Yocumin esittämänä – omaan harrastelijan silmääni pari näyttäytyi tässä hiukan epätasaisena, mutta etenkin Kuranagan hymyilevää varmuutta oli ilo katsoa. Toisen puoliajan klasari oli pas de deux Don Quijotesta (mus. Minkus, kor. Alexander Gorsky Petipan mukaan), tanssijoina Ruotsin kuninkaallisen baletin Emily Slawski ja Dmitry Zagrebin (sama taituri, jonka tanssi herttajätkän miespääosan Tukholman Alicessa. Zagrebin tanssi myös lyhyen mutta sitäkin räväkämmän soolon, ukrainalaisen kansantanssin Gopak baletista Taras Bulba (mus. Vasili Soloviev-Sedoi, kor. Rostislav Zakharov). Kovasti klassista henkeä oli myös duetossa Mário Radačovskýn teoksesta Black and White, joka on Joutsenlampi-muunnelma Tšaikovskin musiikkiin. Tanssijoina oli Emilia Vuorio ja Arthur Abram Brnon kansallisteatterin baletista – Vuorio pääsi näyttämään taitojaan erittäin kauniissa liikemateriaalissa, sen sijaan – klassiseen tapaan – miehen osa oli olla lähinnä nostokurki ja taustateline.

Portugalin kansallisbaletin ensitanssijat Filipa de Castro ja Carlos Pinillos esittivät kaksi erinomaisen kaunista duettoa: Lento Para Quarteto di Cordas (mus. Anton Webern, kor. Vasco Wellenkamp) ja Herman Schmerman -katkelma (mus. Thom Willems, kor. William Forsythe). Molempien liikettä oli suuri ilo seurata, tanssin tunneintensiivistä estetiikkaa elävimmillään! He tanssivat myös erittäin hyvin ja tasapainoisesti yhteen, vaikka välillä tunneyhteys tuntuikin vilpoiselta. Valituissa teoksissa myös naisen ja miehen roolit olivat ilahduttavan tasapainoisia, molemmilla oli yhtä lailla kiinnostavaa liikettä – ja jälkimmäisessä molemmilla lopuksi vielä samanlaiset iloisen keltaiset vekkihamosetkin.

Maailman kantaesityksensä tässä illassa sai Road 50, joka viittaa gaalan taiteellisen johtajan Juhani Teräsvuoren paraikaa vietettävään 50-vuotistaitelijajuhlaan. Koreografian oli laatinut Tšekin Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Petr Zuska, joka Tereza Podařilován kanssa myös tanssi sen. Iiro Rantala oli säveltänyt ja myös soitti lavalla livenä musiikin, joka oli kauniisti helmeilevän soljuvaa ja herkän viipyilevää mutta paikoin myös napaksti iskuisaa. Ja tanssi sen mukaista! Erityisesti jäi mieleen Zuskan ja Podařilován välinen yhteys, joka tuntui käsinkosketeltavan elävältä. Esityksessä mukana ollut matkalaukku liittynee ajatukseen teoksesta episodina 50-vuotisella matkalla. Rantala muuten vetäisi myös yllätysbiisin heti väliajan jälkeen, ilmeisesti Bernsteinin Candide-operetin alkusoiton, ansaituin aplodein.

Gaalan aloittanut Dortmundin baletti myös päätti sen, nuoren ruotsalaiskoreografi Alexander Ekmanin teoksella Cacti (suom. kaktukset). Pari vuotta sitten gaalassa nähtiin teoksen duetto-osuus. Nyt oli sen sijaan lava täynnä väkeä: elävä jousikvartetti ja 16 tanssijaa, jotka myös tuottivat ääntä koputellen, taputellen, huutaen, jne. Lopun duetto-osa, kuten aiemmin todettu, oli erityisen humoristinen, mutta riemukas oli teos muutenkin ja samalla taidokas ja visuaalisesti näyttävä, mm. valaistus oli paikoin hyvinkin tärkeässä osassa.

Gaalan juonsi tänäkin vuonna omaan omituiseen ja kuivakkaan humoristiseen tapaansa Timo Sokura, nyttemmin Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja.

Mainio gaala, erittäinkin hyvin Lappeenrannan-reissun väärti jälleen kerran!

(Koettu: 26.8.2016, Lappeenrannan kaupunginteatteri)