Tänä vuonna en bongannut Helsingin juhlaviikoilta kohtuuttoman monta esitystä koriini, mutta avajaiskonsertin kuitenkin. Otsikon ”Kuriton kesäyö” alle oli mahdutettu peräti neljä biisiä, joista kolme Suomessa ilmeisesti ennen kuulematonta ja yksi kantaesityskin.

Eniten odotin juuri tätä Lauri Porran säveltämää uutta Kohta-teosta, jonka sanoituksen tekemisestä ja esittämisestä vastasi Paperi T eli Henri Pulkkinen, jolle älykköräppärinkin viittaa lienee soviteltu. Biisi alkaa surinalla, joka ilmeisesti lähtee Porran itsensä soittamasta (ja hänelle vasiten rakennetusta) omniwerk-soittimesta, ja/tai Teemu Korpipään live-elektroniikkavehkeistä. Pian mukaan lähtee vaskipuhaltimia, lyömäsoittimia, jousia – ja ennen pitkää koko RSO Dalia Stasevskan johdolla. Instrumentaalimyrskyn hetkellisesti tyynnyttyä alkaa Pulkkisen teksti: ”Vastuu alkaa unista…” Lausunta on alussa paikoin vähän raskaspoljentoista mutta sujuvoituu pian. Sinfoniaorkesterin soittamaksi musiikki tuntuu monin paikoin aika rytmiseltä ja vaihtelee ihan pienestä hyvin isoon sointiin, jopa mahtipontisuuteen, paikoin on myös elokuvamusiikillista vivahdetta. Perin mielenkiintoista ja pitää hyvin otteessaan myös sanattomissa kohdissa, joita onkin ajallisesti suurin osa.

Pulkkisen teksti on outoa, kuten odottaa saattaa: päällisin puolin irtonaisia, emotionaalisesti yliladattuja ajatusfragmentteja, joiden keskinäisen yhteyden ja sen myötä kokonaismerkityksen kuulija voinee, näin päätin, konstruoida itse. Jossain Pulkkinen itse puhui kylmyydestä ihmisyydessä, siinä, miten suhtaudumme toisiimme; negatiivisista tunteista ja varjopuolista; ihmisyyden nurjasta puolesta. Tummia sävyjä lyriikoissa riittääkin: ”tää on se kylmä kohta mussa, ja jos ei ole vielä, löytyy myös se kohta susta”; ”helpompi esittää kai kuollutta ku elävää”; ”ihmisyys on hauraus”; ”mä lupaan: tunne et mitään”; ”mitä Siperia sisälläsi opettaa”; ”uusi jääkausi tulee – ja se tulee olee upee!” Itselleni mielenkiintoisimmaksi – ja ehkä dystoppisen tunnnelman kääntöpuoleksikin – nousi oivallus ”ainut tapa olla jäätymättä on hyväksyä se kylmä kohta mussa”. Kylmä kohta, on se kulloinkin mitä tahansa ikävää, negatiivista, pahaa, on osa ihmisyyttä, inhimillistä todellisuutta – ja ihmiselle mikään inhimillinen ei saa olla vierasta. Pahan potentiaali on minussa, ja sen olemassaolon tiedostava hyväksyminen auttaa ehkä pitämään sen aisoissa.

En tunne niitä psykologisia mekanismeja, joilla musiikki vaikuttaa tunnekokemuksiin, joten en osaa tarjota mitään analyyttisempää kuin toteamuksen, että teos vaikutti tunne-elimiini, jotenkin lievän ahdistuksen ja orastavan toivon herkällä skaalalla. Musiikin ”dramaturgian” ja sanoituksen vuoropuhelu toimi hyvin etenkin juuri tunnevasteiden vahvistamisessa. Näin kävi livenä, ja efekti ei juurikaan laimentunut, kun kuuntelin biisin pari kertaa YLE Areenasta tätä juttua junassa kirjoittaessani.

Takana RSO, edessä pokkaamassa Lauri Porra, Dalia Stasevska ja Henri Pulkkinen

Jos Kohta hieroskeli amygdalaani hyppysissään, jätti toinen biisi, Magnus Lindbergin tuore, vastikään Promsin ohjelmistossa kantaesitetty Two Episodes (2016), vähän viileämmäksi. Toki mielenkiintoista, mutta ehkä enemmän kuivemman älyllistä mielenkiintoa herättävä kuin verevä edeltäjänsä, jonka varjoon se omassa vastaanotossani valitettavan pahasti jäi; erikseen kuunneltuna tilanne olisi varmaankin ollut toinen.

Väliajan jälkeen Stasevskan johdettavaksi oli vaihtunut HKO ja vuoroon tuli Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoitto, op. 21 (1826). Se on kaunis sellaisenaankin, mutta nyt sitä ryyditti Danceteam Internationalin katutanssiporukka. Valtavanoloinen määrä tanssijoita oli ripottautunut ympäri salia, ja lyhyessä esityksessä musiikin (tai Kesäyön unen tarinan) ja liikkeen suhde ei ehtinyt oikein jäsentyä näin hitaalle havainnoitsijalle, mutta väliäkös tuolla, hienoa liikettä! Ja hauskoja yllätyksiäkin, kuten omalla penkkirivilläni keskellä permantoa pikkupoika, joka yks kaks äityi tanssimaan, parinaan heppu salin toisella puolella – oliisko tyylilaji ollut jonkin sortin poppingia? Tai lockingia? No en minä tiedä… Huikean taitava oli myös b-boy, joka kävi aina välillä lavalla väläyttämässä näyttävän power moven, kunnes luikahti taas sivummalle – herutti jopa väliaplodeja kesken biisin, mikä oli aavistuksen hämmentävää.

Illan viimeinen teos oli John Luther Adamsin (joka on siis eri tyyppi kuin tunnettuja nykyoopperoita säveltävä John Adams) Become Ocean (2013). Edellisiin verrattuna melko pitkä biisi, mikä sopi tyyliin: pitkää ja leveää väreilevää ja verkkaan muuttuvaa äänimattoa, jonka tummahkoja, uhkaaviakin, sävyjä paikoin ryydittivät mm. puhaltimet ja lyömäsoittimet (vibrafonit tai mitä ksylofoneja tai kellopelejä ne kaksi isoa olikaan). Musiikillisestihan en edelleenkään mitään mistään ymmärrä, mutta fiilispohjalta tässä oli samankaltaista viehätystä kuin monissa Philip Glassin teoksissa: jatkuvaa pitkää aaltoilua, joka huolimattomasti kuunnellen tuntuu ensialkuun monotoniselta, mutta jossa koko ajan tapahtuu jotain, jonka seuraaminen vie mukanaan lumouksensa meditatiiviseen hurmioon. Ostin iTunesista.

Varsin täyteläinen ilta, ehkä jopa ylenpalttisen runsas monipuolisuudessaan; kestokin meni reilut puoli tuntia yli ennalta ilmoitetun, arvatenkin johtuen Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Topi Lehtipuun sinänsä mielenkiintoisista haastatteluista. Harmillista, koska se tarkoittaa vääjäämättä sitä, että väkeä lappaa ulos kesken viimeisen biisin, jotta ehtivät juniinsa ym. – ja me muut häiriinnymme, etenkin Musiikkitalossa, jossa mikään liike tai ääni katsomossa ei juuri jää huomaamatta. Siitä huolimatta erittäin onnistunut ilta, josta jäi kylläisen, jopa hieman ylensyöneen, auvoinen olo.

(Koettu: 19.8.2016)