Suuria klassikkotarinoita on aina tarpeen kerrata uusin näkökulmin, ja Shakespearea erityisesti nyt, kun bardin kuolemesta tuli keväällä kuluneeksi pyöreät 400 vuotta. Romeon ja Julian vahva ja tunneintensiivinen tarina yhdessä Prokofjevin upean musiikin kera on innostanut tanssin tekijöitä: äkkiseltään tuli meieleeni ainakin kuusi viime vuosina näkemääni eri versiota. Kansallisbaletissa vastikään kantaesitetty Natália Horečnán uusi näkemys on siis jo seitsemänteni.

Horečná on säilyttänyt tarinan ja musiikin käyden kuitenkin molempien kimppuun isoin saksin: Prokofjevin kohtauksia on järjestelty uudelleen ja osa pudonnut poiskin, samoin tarina on saanut uuden leikkauksen mm. prologin myötä. Kunnon ravistelu on klassikoille usein hyväksi, ja niin nytkin: erittäin toimiva on uusi jäsentely, alkuperäistä napakampi ja ehkä jopa selkeämpi.

Horečná kuvaa tyyliään suttuiseksi neoklassismiksi (”dirty neoclassicism”). Paljon tuleekin klassismi-viboja, mutta liikkeen estetiikka on arkisempaakin: pienempää, pehmeämpää, pidäkkeellisempääkin. Kärkitossujen sijaan tanssitaan kotoisasti sukkasillaan. Suttua on ehkä myös, että monissa kohdissa, joissa ”odottaisi” tahdistettua liikettä, ei tulekaan unisonoa tai kaanonia vaan tanssijat liikkuvat omia aikojaan. Klassisen sulokkuuden, puhtoisuuden ja teknisen virtuositeetin ylikorostamisen sijaan ote on rouheampi ja särmäkkäämpi – esimerkiksi Romeo on habitukseltaan puolipitkätukkainen tupakkia poltteleva hupparipoika. Samoin klassisen baletin sublimoitu ja abstrahoitu tunneilmaisu on osin päivittynyt jos ei ihan luonnolliseksi niin ainakin teatterillisemmaksi.

Linda Haakana ja Ilja Bolotov. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Vahva tunneilmaisu toimiikin monissa kohdin, kuten Romeon (Ilja Bolotov) ja Julian (Linda Haakana) duetoissa ja Julian äidin (Ira Lindahl) parahtavassa tuskassa ”kuolleen” tyttärensä äärellä sekä Romeon löytäessä ”kuolleen” Juliansa. Tanssijoiden ääntelyt välillä tosin häiritsevätkin: esim. lopussa Julia huutaa kuolleelle Romeolleen: ”Romeo, wake up”, mikä herättää vähän hilpeyttä. Joskus puhe ei toimi lainkaan: ihan lopussa Gabriel Davidsson pölähtää lavalla vetämään hienon soolon ja näyttää huutelevankin jotain, joka ei kuitenkaan yllä orkesterin yli katsomoon asti. Ehkä hyvä niin, koska käsiohjelmasta selvisi, että kyseessä oli Veronan prinssi, joka yliselitti ilmiselvää, kuten Horečnán helmasynti on: puheen lisäksi mukana on tekstiplansseja ja jopa ”näytelmä näytelmässä” -henkinen näyttelijäseurue. Ehkä näidenkin instrumenttien ajatus on ollut sutata klassisen baletin estetiikkaa?

Esityksen skenografiassa (lavastus ja puvut: Christiane Devos, valaistus: Mario Ilsanker) on ysinkertaisia mutta hienoja näyttämökuvia, kuten prologissa hulmuava kangas, jonka sisällä on pari kuin elävä veistos. Visuaalisesti vaikuttava on myös loppupuolen kirkkokohtaus: osin valaistu iso risti, loisteputkia pystyssä, ”kuollut” Julia, Romeo ja kuoleman mustat linnut. Ihan kaikki ratkaisut eivät puhuttele tai edes aukea, kuten yllättävä videoprojisointi käytävästä, jossa hevonen hiiltyy ja tuhkautuu.

Prologissa Florian Modan, Cauê Frias, Xiaoyu He ja Linda Haakana. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Kun tunnetun klassikon tekee uusiksi, pitäisi olla jotain sisällöllisesti tai edes esteettisesti omaa ja uutta. Horečnálla on. Tanssia on kahdella tasolla: olevaisen ja mielikuvien tasolla. Mielikuvamaailmaa edustavat henget (Anna Konkari, Michal Krčmář, Tiina Myllymäki, Sergei Popov) ja kuoleman mustat linnut (Cauê Frias, Xiaoyu He, Florian Modan). Tai niin, minulle ne ovat mielikuvamaailmaa, mutta uskonnollisessa tulkintakehyksessä henget voisi tulkita myös sieluiksi, kuten paikoin käsiohjelmassa. Uskonnollista tulkintaa tosin ei ehkä rohkaista, kun uskonnollinen hahmo Isä Lorenzo (Thibault Monnier) esitetään kelta-pinkissä perhospyjamassaan koikkelehtijana höperöine avustajineen: ehkä nuorten ei olisi sittenkään pitänyt jättää tärkeitä asioita uskonmiehen hoteisiin! Todellisten hahmojen kuolemat eivät ole erityisen eteerisiä ja kauniita, vaan kuoleman levollinen estetisointi on eriytetty lintuihin. Nerokasta. Samoin, kun tarinan tasolla nuorten elämänpolut yhdistyvät päättyessään, se vielä estetisoidaan henkien kauniilla duetolla.

Thibault Monnier ja Linda Haakana. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Horečná nostaa myös vihan ja väkivallan uudella tavalla esiin. Capulet- ja Montague-sukujen vihanpito käsitellään usein annettuna, vääjäämättömänä tosiasiana. Sen sijaan Horečná tuntuu kyseenalaistavan sen perusteet: nuorten miesten kohtalokkaassa tappelussa on vaikea erottaa, kuka on mitäkin sukua vaatteiden tms. jengitunnusten perusteella. Tälle sukupolvelle on onnistuttu välittämään vain viha ja väkivalta, muttei sen syitä, jos sellaisia edes on. Väkivaltaa ei ylevöitetä suvun kunnian tms. hassun me/he-eetoksen puolustamisena: kuolemaan johtava tappelus on kevyen ja leikkisänkin oloista, taustalla vieläpä mandoliinimainen rämpytys. Viha ja väkivallta banalisoidaan ja näin siltä riistetään merkitys ja oikeutus. Kaunista; tulee mieleen vähän jopa Hannah Arendt. Ja jos ei mennyt kerralla perille, niin loppukohtauksessa vielä väännetään sama rautakangesta, ihan tyylikkäästi kyllä.

Kansallisoopperan mainioiden uusien laitteiden ja sopimusten ansiosta esityksestä on (ainakin vielä tätä kirjoittaessani) nähtävissä verkossa tallenne HSTV:ssä – tosin vain kiinteillä robottikameroilla kuvattuna, mutta hyvä niinkin.

(Nähty: 3.9.2016)