Kun iltaa haluaa viettää hyvinkin pitkän kaavan mukaan, tulee helposti mieleen Olo – 5 tuntia ja 16 ruokaa pitivät sisällään paljon erinomaisuutta mutta myös pieniä hämennyksiä. Kokonaisuutena peräti mainio oli Matka-menu kuitenkin.

Pidemmällä eli Matka-menulla mentiin, sen sijaan juomissa tuli hajontaa: janoisimmille kahdelle kelpasi koko illan prestige-juomapaketti, kaksi muuta ottivat säällisemmän määrän viinejä. Vaikka ruoat ja juomat on ”paketoitu”, aika hyvin löytyi kutenkin kullekin sopiva. Samoin kaikista menun ruoista tuli porukan ruokaongelmaisillekin sujuvasti sopivat versiot, luontevasti ilman hämmästelyä.

Benoît Lahayen samppanjalla aloitettiin, synttäreitä kun vietettiin (ikään kuin samppanjalle tarvisisi jonkin syyn..) Sen kanssa oli mukavaa napostella ensimmäiset viisi annosta sormisyötäviä: perunaa ja vuohenjuustoa eli perunakeksin päällä vuohenjuustoa, kuivattua kananmunan keltuaista ja ruohosipulia; silliä ja rapeaa leipää hauskasti hiilenmustan leipäkeksin sisällä silli-cremeä; ja vielä suosikkini kananmaksaa ja kanalientä, kuin pyöreänä konvehtina kananmaksamoussea ja omenaa, lisänä kupposellinen lämmintä kanalientä.

Sormisyötävien toisessa allossa oli lepuskaa ja mätiä eli lämmintä lepuskaa (potaattikakkaraksikin tätä perinneleipää kutsuttaneen), jonka päälle saattoi kaapaista perunaa, muikunmätiä ja pikkelöityä sipulia; ja vielä viimeisenä sienitartaletti, pikkelöityä punakaalia ja Västerbotten-juustoa. Selkeät, vahvat maut ja hauska esillepano!

Seuraavaksi tuli lasiin viinipaketin ensimmäinen varsinainen ruokaviini, itävaltalainen biodynaaminen sauvignon blancin ja chardonnayn sekoite Werlitsch Ex Vero I (2008), jolla piti selviämän seuraavat kolme ruokaa (mikä on aina vähän pelottavaa, kun eihän malli ”yksi viini – monta ruokaa” juuri koskaan toimi optimaalisesti). Ruokaa se kaipasikin, ei ihan lipittelyviini omaan makuuni.

Ekana alkuruokana oli, kuten viimeksikin, keittiömestarin emmer-mannapuuroa, pohjalla vahvaa sienilientä ja päällä mallasleipää, pikkelöityä kuusenkerkkää ja kuivattua possunniskaa. Hyvin toimi edelleen maukas puuro, vaikka rippotteet päällä olivatkin erilaiset kuin viimeksi.

Kylmä kala-alkupala oli kuhaa, perunaa ja piparjuurta, porvoolainen kuha sokerisuolattuna, rapeudeksi vähän käsiteltyjä suomuja, siipale perunaa ja vielä piparjuuriemulsiota ja kuhaliemi. Hauskannäköinen ja maukas kala-annos. Viini oli tämän kanssa melko ok.

Norjasta tuli lisää mereneläviä: kuningasrapua, seuranaan hernepyrettä ja merileväliemi, kaikki nätisti jemmattuna salaatinlehden alle. Ravuista makuelimistöni harvoin löytää suuria elämyksiä, mutta ravuksi tämä oli ihan hyvä annos – ja viinin kanssa aika mainio.

Pöydässä odottamassa olleet pienet leivät oli viety uuniin hiukan aikaisemmin, ja nyt ne tuotiin lämpiminä pöytään murrettaviksi. Leivän kera kirnuvoita ja tattikeittoa – ja lasissa Malmgårdin Emmer Tripel -olutta, samalta tilalta kuin leipäjauhotkin. Vaikken oluesta pidä, yhdistelmä toimi upeasti: pala leipää, siihen hiukan kirnuvoita, reilu dippaus tattikeittoon, suuhun ja vielä pieni huikka olutta sekaan. Leivän loputtua herkullista keittoa meinasi jäädä, mutta ystävällinen tarjoilija havaitsi hätäni ja toi lusikan.

Kylmä liha-alkupala oli tartar-henkinen, Meri-Lapin karitsaa ja kaalia, sinapinsiementä, karitsalientä ja lipstikkaemulsiota. Kaali ei onneksi kauheasti maistunut, joten hennohko maukas karitsan maku oli tallella. Omaan makuuni viini, Côte du Py Morgon Beaujolais’ta (2006) oli herkille mauille aavistuksen vahva, vaikkakin sinänsä hyvä.

Lämmin kalapääruoka tuli taas Norjasta, Jäämeren turskaa, kaverinaan kannannahkakeksi ja olikohan fenkoliakin. Turskaa tuskin koskaan tilaan listalta, se kun on usein valjun makuista ja saattaa olla kuivakkaa, mutta tässä oli sekä makua että mehevyyttä, ja lisiensä kera oikein maukas annos – varsinkin kanannahkakeksi oli herkullinen. Ja jos WWF:n kalaopasta tukitsen oikein, niin enintään keltaisen merkinnän kala olin kyseessä. Lasissa espanjalainen riesling/albariño-sekoite Ekam 2015 oli hyvä pari.

Lihapääruoaksi lihansyöjille tuotiin Ranuan poroa ja juuriselleriä, kuusenkerkkää, raastettua poron sydäntä, poron veripalttua ja kuusi-sienikastiketta. Poro oli herkullista, niin liha kuin palttukin, ja selleri sille paras kaveri – myös havuisenoloinen kastike oli ajateltu annokseen ansiokkaasti. Erittäin hyvä oli myös viiniparitus, olikohan kalifornialainen zinfandel-pohjainen sekoite Ridge Lytton Springs (2014), jota maiskutteli mielikseen.

Ennen jälkkäreitä vielä juustot: Kolatun 3 kk kypsytetty vuohenmaitojuusto, Västerbotten-juusto ja Ahlmanin emäntäkoulun sinihomeinen kyytönmaitojuusto (varmaankin Selinin sininen?) Juustojen kanssa kurpitsa-auringonkukansiemenkeksiä ja makeina kurpitsansiemenpralinea ja kurpitsahilloketta. Maukkaita juustoja kaikki, mutta etenkin tamperelainen sinihomejuusto maistui huikealta nutellamaisen praliinin, keksin ja portviinin (Quevedo LBV 2010) kombona.

Jälkkärit olivat jäisiä, joten viiniksi niille itävaltalainen Nittnaus Eiswein Exquisit 🙂

Ensimmäisenä verbena-yrtillä maustettua jäädykettä ja keksiä sekä jäädytettyä omenaa – hauskasti aseteltu hennon mutta verbenalle ominaisen makuinen kylmä annos. Mauiltaan vähän ehkä vaisu tosin.

Toisessa jälkiruoassa oli vahvemmat maut ja makean ohella hapokkuuttakin: monessa muodossa mustaherukkaa ja jogurttia, mm. jogurttisorbettia, mustaherukkagranitaa ja jogurttihelmiä. Kylmää kyytiä tämäkin, mutta mustaherukan ja jogurtin maut ja hapot tanssivat mukavasti kielenpäällä.

Kahvin kanssa kyselin taas outoja viinoja, ja pari mielenkiintoista Polin grappaa löytyi, sellainenkin, jota en ollut maistanut:
Poli Barrique 1999 punaisista rypäleistä, tammessa 13 vuotta kypsytetty, oikein makoisa italianpontikka! Vielä saatiin pienet makoisat suklaasuukot, joiden sisällä seljankukkaa ja pohjassa auringonkukansiementä.

Erittäin hyvä, monin paikoin erinomainen menu. Hyviä makuyhdistelmiä ja mielenkiintoisiakin valmistus- ja tarjoilutapoja – tosin on myönnettävä, että odotin hiukan enemmänkin innovatiivisuutta, mutta erittäin hyvä näinkin. Ruoat ja juomat esiteltiin sopivasti, tosin isohkon pyöreän pöydän vastakkaiselta puolelta esittely ei useinkaan kuulunut, joten muutaman kerran piti pyytää pikauusintaa lähempänä korvaa; salin rauhattomuus ja hälinätaso oli melkoinen, osittain varmaan avoimen keittiönkin vuoksi.

Arvostan suuresti Olon pohjoismaista lähi- ja pientuottajalinjaa, ja että sitä pidetään esillä – pääraaka-aineiden alkuperä mainittiin useidenkin annosten kohdalla. Sitäkin yllättävämpää oli huomata, että vieressämme pönötti korskea Nespresso-kone, joka söi muovi-alumiini-kapseleita ja pulautti kahviannoksia. Jostain muistan lukeneeni, että jopa kolmannes Michelin-ravintoloista käyttäisi näitä kapselimeininkejä vastajauhetun kahvin sijaan, ja onhan se varmaan näppärää ja tehokasta, eikä tuotos aina pahalle maista. Omassa kotona pyöräytän kahvin kuitenkin jatkossakin reilun kaupan luomupavuista Jurallani… Myös teepuoli oli vähän hakusessa: vaihtoehdoiksi kerrottiin musta ja vihreä (vähän kuin jos viinilistalla olisi vaihtoehtoina puna- vai valkoviini 🙂 ) mutta pöytään tulikin sitten maustettua jasmiiniteetä. Loppujuomat on toki pikkujuttu pääasian eli ruokien rinnalla, mutta eräänlainen piste i:n päälle aterialle kuitenkin, joten ei olisi pahaksi laittaa niihinkin vähän panostusta. Taksit tilattiin sujuvasti, mutta takkien kanssa oli jonkin aikaa pientä hämennystä, haetaanko itse vai tuleeko ehkä joku antamaan.

Näitä loppupuolen pieniä hämennyksiä lukuunottamatta erittäinkin mainio pitkä ilta, josta jäi hyvä olo!

(Koettu: 11.2.2017)