Susanna Leinonen Companyn ja Circo Aereon yhteisillassa nähtiin kaksi puolen tunnin mittaista esitystä – varsin erilaisia, mutta ei täysin vieraita toisilleen.

SLC:n Romeo ja Julia sai kantaesityksensä alkuperäisessä muodossaan vuoden 2012 loppupuolella; näin sen silloin muutamaa päivää myöhemmin (blogijuttua siitä ei ole, koska bloggaamisen aloitin vasta puolisen vuotta myöhemmin). Mieleen oli jäänyt vahva liike, hätkähdyttävä visuaalisuus videoineen ja viitteellinen Shakespeare-kytkentä. Silloin esitys oli tunnin pituinen, nyt tiivistetty napakaksi puolituntiseksi.

Teoksessa on tuttua rungoksi asti: tarinan keskeiset teemat ja Prokofjevin musiikki. Musiikki tosin on saanut kokea aika kovia, höysteenä on kaikenlaista krohinaa ja muuta rosoista elektronista aksenttia (äänisuunnittelu Kasperi Laine), mikä itse asiassa sopii liikkeeseen kuin nyrkki silmäkuoppaan. Tarinan mukaisesti on kahden sorttista väkeä: siististi pukeutuneet miehet (Romeo-hahmona Jouka Valkama ja Mercutio-hahmona Atte Kilpinen), ja kuolemanvalkoisksi kalkitut naiset (Julia-hahmona Tiia Huuskonen, muina Sanni Giordani, Aksinja Lommi ja Elisa Tuovila). Julialla on punaiset silmänympärykset ja muilla pääkallokasvomaalaus meksikolaisen kuoleman päivän tyyliin. Shakespearen keyvenhempeän alun sijaan tässä onkin kalmanaavistus läsnä alusta alkaen.

Kuva: Heikki Tuuli

Myös liike on sukupuolitettu: naisten koreografian on pääosin laatinut Leinonen ja miesten Valkama, taattuun tapaansa. Yhteistä molemmille on suurienergisyys, terävyys ja tarkkuus, kummakin omintakaisella kiehtovalla tavallaan. Liikekielet toimivat myös hyvin yhteen mm. Valkaman ja Huuskosen duetoissa ja erityisen vaikuttavassa kohtauksessa, jossa kolme kuolemannaista rökittää Kilpisen hahmoa ja vie sen mennessään (kuin valkyriat kaatuneen soturin). Oivaltana yksityiskohtana on mainittava vielä Romeon kuolintapa, joka ei ole shakespearisen kemiallinen vaan teoksen liikelaadun mukaisesti rajun fyysinen.

Puolessa tunnissa ei ehdi tulla yhtään suvantokohtaa vaan katsoja saa nauttia jatkuvasta liikkeen karhean esteettisestä tykityksestä. Eikä vain tanssin liikkeen – tärkeässä roolissa on myös Valkaman videokuva, jossa toistuu sama estetisoitu väkivallan ja kuoleman teema. Hiukan karmivaa, mutta kaunista – tanssijan liike, vesielementti ja suurnopeuskamera tuottavat osaavissa käsissä hienoa tulosta.

(Traileri vuoden 2012 versiosta)

Väliajan jälkeen oli vuorossa Circo Aereon Mano – sana joka tartkoittanee kättä. Käsityötä tässä Sanna Silvennoisen ohjaamassa esityksessä paljolti olikin: Mika Kasken käsilläseisontaa, -kävelyä ja muuta lattia-akrobatiaa ja Tapani Rinteen ambienthenkistä livemusiikkia bassoklarinetilla ja looppereilla.

Hiukan episodimaisessa teoksessa saattoi olla jokin punainen lanka, jota en kuitenkan tavoittanut, mikä tosin ei ole kohdallani tavatonta eikä huolestuttavaa. Paikoin pääosassa tuntui olevan akrobaatti, toisin paikoin taas muusikko, ja välissä taukopaikkoja. Upeimpia olivat kuitenkin tilanteet, joissa nämä toimivat saumattomasti yhteen nousten osiensa summaa korkeammalle – mieleen jäi etenkin mukavan pitkä kohtaus, jossa Kaski käveli käsillään näyttämän poikki hiekkakasalta Rinteen luokse jatkuvasti liikkuen ja tasapainolla suvereenesti leikitellen samalla, kun Rinne tuotti ääntä – liike ja ääni sulautuivat sujuvasti toisiinsa!

Edessä Mika Kaski, takana Tapani Rinne. Kuva: Heli Sorjonen.

Varsin oivallinen ilta – kaksi puolen tunnin esitystä, ei hätäisiä lyhäreitä vaan ihan täysiä ja antoisia teoksia molemmat. Vaikka perin erilaisia, oli niissä viehättävällä tavalla jotain yhteistäkin, kuten kehon liikkeen (ja liikkumattomuuden) tarkka hallinta, pidäkkeinen väkivoima – ja väkevän rosoinen äänimaisema.

Esitysten jälkeisessä yleisökeskustelussa Jouka Valkama, Susanna Leinonen, Elisa Tuovila, Tiia Huuskonen, Sanna Silvennoinen, Tapani Rinne ja Mika Kaski

(Koettu: 8.3.2017, Stoa)