Jemina – The Great American Show!

Helsinki Dance Companyn (HDC) ja Zodiakin yhteistuotanto Jemina – The Great American Show poimii meidät matkaansa siitä, mihin Jyrki Karttusen Jeminan monta elämää muutama vuosi sitten jätti. Alkuperäisen Jeminan näin pian kantaesityksen jälkeen Zodiakissa ja uudelleen pari vuotta nyöhemmin Kuopiossa – mieleen jäi paitsi Karttusen huikean monipuolinen osaaminen myös etenkin karskean lämminhenkinen, anatomisesti epäkorrekti sukupuolen ja sen esittämisen karnevalisointi. Sitä odotin tälläkin kertaa, ja sainkin – mutta ei siinä vielä todellakaan kaikki.

Edellisen Jemina-esityksen intiimiys ja kevyehkö kotikutoisuus oli nyt kasvanut Ameriikan mittoihin: kymmenen tanssijaa ja peräti viisi lavaa ympäri Pannuhallin seiniä ja vielä diagonaali catwalk keskelläkin, ja yleisö pöydissä niiden lomassa. Sali baareineen oli auki jo ennalta: Nicolas Feuillatte Brut Réserve  muovisesta punaviinipikarista huteran joulukuusivalo-muovikukka-asetelma-koristellun pöydän ääressä tuntui suovan juuri oikeain esivirityksen tunnelmaan. Kitsch-glamour!

Kuvassa: Mikko Paloniemi (vas.), Justus Pienmunne, Auri Ahola, Kaisa Torkkel, Jyrki Karttunen, Aksinja Lommi, Kalle Pulkkinen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Anne Hiekkaranta. Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Kuvassa: Mikko Paloniemi (vas.), Justus Pienmunne, Auri Ahola, Kaisa Torkkel, Jyrki Karttunen, Aksinja Lommi, Kalle Pulkkinen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Anne Hiekkaranta. Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Esityksen episodinen kokonaisuus nivoo teemoja sujuvasti yhteen standupin, musiikin, tanssin, dragin, jne. keinoin. Jeminan aiemmista hahmoista moni on mukana tälläkin matkalla, kuten lentoemo ja tietenkin Meryl Streep poissaolevana – pistäytymässä myös kiimanallukat kymmenen vuoden takaisesta My Imaginary Friend Is with Me -teoksesta. Joku tutuista hahmoista on kasvanut Ameriikan mittoihin, kuten saksalainen militanttifeministi, jonka omintakeista tyttöpallikoreografiaa (Sukkula venukseen -biisin tahdissa) vetää kokonainen (nais)armeijaryhmä; uutena yksilöhahmona mm. Sebastian, Heidi Naakan nolon riemukas arkki-iljetysmies, jonka jutuille häpeää nauraa.

Myös tanssissa on upeita yksilökohtauksia, kuten Karttusen soolo pinkissä huletassa ja pitkässä blondiperuukissa ja Kalle Pulkkisen soolo catwalkilla (barokkimusiikkiin, olikohan Purcellia). Karttusen viehtymys ryhmähullutteluihin pääsee oikeuksiinsa mm. alkupuolen reippaassa tyttöilykohtauksessa (jonka lopussa Justus Pienmunnen soolo) ja riehakkaassa saluunatappelussa. Toisaalta on myös erinomaisen lumoavia tanssikohtauksia, kuten kiihkeä flamencobiisi, hehkuvan erootillinen versio Ravelin Bolérosta – ja etenkin pakahduttavan lumoava finaali portailla haikeaan, luopumisteemaiseen irkkumusiikkiin.

Kuvassa (alhaalta edestä myötäpäivään): Justus Pienmunne, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Mikko Paloniemi, Auri Ahola, Kaisa Torkkel, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen (keskellä). Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Kuvassa (alhaalta edestä myötäpäivään): Justus Pienmunne, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Mikko Paloniemi, Auri Ahola, Kaisa Torkkel, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen (keskellä). Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Esiintyjät ovat paitsi taidokkaita tanssijoita myös laulajia, näyttelijöitä, monitaitureita, jotka Karttusen (koreografia & konsepti) ja Heidi Räsäsen (henkilöohjaus & käsikirjoitus) johdolla luovat mainion – no, shown! Tuomas Fräntin äänimaailma osaltaan kannattelee kokonaisuutta, varsinkin kohtausten välilä. Jukka Huitilan lavastus ja valot sekä Karoliina Koiso-Kanttilan puvut tukevat moninaisia ja nopeasti vaihtuvia tilanteita.

Sukupuolittamisen ja sukupuolen esittämisen mullinmallittaminen sai runsaasti ansaitsemaansa tilaa: perinteisiä rooleja toistavat hahmot esitettiin nolon hilpeyttä herättävinä. Drag on aina poliittista, varsinkin, jos se ei tiedä olevansa. Karttusen & Räsäsen drag tietää: pilkka ei osu vain naisiin tai miehiin vaan koko tarpeettoman kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään (ja, no, sitä kautta tietysti enimmäkseen miehiin). Ansiokkaasti on diskurssiin tuotu myös sadut: alluusioita vilisee mm. Ruususeen, Tuhkimoon, Punahilkkaan – välineisiin, joilla lapset indoktrinoidaan vallitsevia valtasuhteita pönkittävään sukupuolijärjestelmäämme.

Ehkä aiempaa vahvemmin tekstissä on myös pyrkimystä yleispoliittisempaan eetokseen. Se ei mielestäni toteudu ihan yhtä kypsästi ja tehokkaan puhuttelevasti kuin sukupuolinäkökulma. Parodia poliittisista päättäjistä on vaikeaa – Haavikon sanoin jopa mahdotonta, koska ne tekevät sen itse. Miten voi tehokkaasti karnevalisoida vallankäyttöä, kun väärän kuninkaan päivä tuntuu olevan ihan joka päivä? Vieläpä demokraattisten prosessien tuloksena. Vertailussa tylsyy terävänkin satiirikon kynä. Maailman tila tuntuu finaalissa saavan pyyhkeen lentämään kehään (”who would inhabit this bleak world alone”). Epilogi virittää kuitenkin vielä toivoa: ehkä ratkaisuja ei pidäkään odottaa presidentiltä tai edes Äiti Jeminalta pilvenreunalta: ”sinä oot uus ihminen ja voit ite keksiä, miten täällä ollaan!”

(Koettu: 25.3.2017)