Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin teos Fruits of Labor jätti jälkeensä mitä suloisimman mielentilan: ei juuri käryäkään, mitä tuli juuri koettua, mutta olipa hieno ja jollain merkillisellä tavalla lempeän hyväntuulinen. Olen joskus ennenkin löytänyt itseni jonkin verrattoman ääreltä juuri silloin, kun esitys tuottaa tunnekokemuksen (vaikka niinkin jäsentymättömän kuin mielihyvä) ilman, että se antautuu välittömälle verbalisoinnille. Oma lempilajini on kuitenkin juuri kielentäminen, joten jotakin pitää siis tästäkin koettaa sanoiksi saada.

Warlop itse on esityksessä sivurooleissa kuten alun discopallomaisesti pyörivänä paljettipuettuna naisena. Pääosissa ovat enemmänkin soittajat… tai, hmm, ehkä sittenkin joka paikassa hyörivä roudari, jonka leveä hymy tuon tuostakin välähtää runsaan tukkapehkon alta. Tai ehkä pääosassa on valkoinen styroksikuutio (tai ei se kuutio ole vaan pitkänomainen suorakulmainen särmiö), joka toimii mm. pöytänä, katafalkkina, härkänä, riipuntaristinä. Vai onko pääosaa ollenkaan, ja onko sillä väliä.

Fruits of Labor. Tampereen teatterikesä. Kuva: Peter Hönnemann.

Joitain teemoja vilahtelee: aseellista väkivaltaa, härkätaistelua, uskontoa, romantiikkaa jne. – mutta vain viitteellisesti, kuin mieleen juolahtaen: tällaistakin on, muttei jäädä niihin nyt vellomaan. Jämähtämisestä ei esitystä muutenkaan voi syyttää: 55 minuutin kestossa luodaan ylen aikaa uutta kuvaa, muotoa ja ääntä. Alun kabareeympäristö vaihtuu nykäisyllä rumpuseteiksi, joita soittavat niin ihmiset, automatiikka kuin katosta putoava vesi, jolla luodaan myös suihkulähdemäinen kaari, jonka toisessa päässä on lattia-tom-tom; vesikaareen saadaan tietysti lämpimiä värejä pulloista. Välillä pompotellaan rytmisesti palloja, joista yksi pyörähtelee ihan omia aikojaan. Pikaisessa härkätaistelussa styrokssärmiöön lyödään rumpukapuloita banderilloina ja lopulta ylisuuri rumpukapula miekkana lopettaa styroksin kärsimykset. Mies pyörii kuin dervissi, käärinliinasta dreijataan pyörivä rukousmylly, ja mitä kaikkea.

Fruits of Labor. Tampereen teatterikesä. Kuva: Peter Hönnemann.

Tilanteet seuraavat toisiaan unenkaltaisella logiikalla, jos sellaisellakaan – yleensä kuitenkin hilpeän yllättävästi; tarjolla on monen monta riemastuttavaa wtf-hetkeä. Osa asioista tapahtuu ehkä näyttämöllä, loput katsojan päässä – mikä missäkin, kuka tietää. Jos esityksessä oli jokin punainen lanka, tapahtumain tarinallinen jatkumo, sen rispaantuneet säikeet kirposivat iloisesti hulmuten otteestani, ja hyvä niin. Elävässäkin elämässä punainen lanka on parhaimmillaankin vain mielensisäinen illuusio, turvaa tuova fantasiarakenne, vähän niin kuin pahvilaatikko kissalle. Fruits of labor tarjosi tähän laatikkooni kenties hiukan pehmusteita.

(Koettu: 7.8.2017, Teatterimonttu, Tampereen teatterikesä)