Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Kuopion kaupunginteatterin ja tanssiteatteri Minimin yhteistyön tulos Vaimoni, Casanova nähtiin Tampereen teatterikesässä, TT Frenckellin näyttämöllä. Kesto, kolme tuntia, sai vähän kakistelemaan, kun keväällä suunnittelin viikon ohjelmaa, mutta toisaalta Klemolan näytelmiä ei juurikaan ole vaivannut pitkäpiimäisyys, kuten ei nytkään.

Tarina sijoittuu teatteriin: Kyllikki (Seija Pitkänen), ent. teatterinjohtaja, on palaamassa kahden vuoden sairauspoissolon jälkeen töihin näyttelijäksi mummonoita Casanovan rooliin. Poissaolon taustalla oli ollut tanssija-koreografi Ari Vierelän (Antti Lahti) tekemä työsuojeluilmoitus seksuaalisesta häirinnästä – sutinaa Kyllikillä lienee ollut myös mm. tekniikan äijien kanssa, mutta Vierelän vaimo painosti tekemään ilmoituksen suhteen paljastuttua, kun oli lapsiakin (ei se tosin Vierelän liittoa pelastanut). Harjoiteltavassa näytelmässä on vastaroolina ”seksi” eli Markiisi de Volvo, jota esittää narikkatyöntentekijä-freelancetaiteilija Antero Jokinen (Miko Kivinen), joka myös yrittää ohjata. Taannoiset tapahtumat leijuvat vielä taustalla, mistä kertovat vähän väkinäiset suhteet ja toisaalta Kyllikin kovat selkäkivut, joita lääkäripuoliso Jukka (Annukka Blomberg) pitää psykosomaattisina. Ja musiikkihan on varmuuden vuoksi jätetty pois, riski kun on, että Kyllikki joutuu taas liikutuksen tilaan, jos sopivasti soi vaikka joku Piirpauke, Prince tai Taiskan Mombasa.

Vaimoni, Casanova. Kuvassa Antti Lahti ja Seija Pitkänen. Tampereen teatterikesä. Kuva: Sami Tirkkonen.

Teatteriin sijoittuvana esitys tuntuu hyödyntävän myös joitain sisäpiiriasioita – ainakin väki nauroi joillekin sellaisille asioille, joiden oletin olevan teatterin sisäisiä hilpeyden aiheita (tai sitten huumorintajuni on vain rajoittunut, mikä ei ole epätodennäköistä sekään). Toki jutut oli enimmäkseen yleisesti tunnistettavia, kuten kypsän parin erittäin kömpelö mutta silti väkeviä tunteita laukaiseva seksi, kohtaamisten siloittelemattoman naturalistinen kankeus, kokemattoman ohjaajan (vrt. johtajan) auktoriteetin puute (”voinko pyytää musiikin pois”, ja kun mitään ei tapahdu, yhtä kohteliaan ponnettomasti: ”voinko vaatia musiikin pois”).

Teatteriin sijoittumista Klemola perusteli, ehkä puolileikillään, sillä, että ei muusta tiedä – kaksi muuta työpaikkaa ennen teatteria on kuulemma jo käytetty. Vitsi tai ei, aitoa ja rehellistä: kovin usein ”työelämään” sijoittuvat esitykset, varsinkin sitä kritisoivat, saavat usein tuntemaan tunnetta kiusaantuneisuus.

Kiihtyvän kuvastovirran nykymaailmassa ohjauksen erityiseksi ansioksi pitää lukea tietty hitaus: tilanteille annetaan aikaa kehittyä ja muhia katsojan mielessä: miten se nyt noin, miksei se näin – kutkuttavin hienovarainen hilpeys syntyy juuri katsojan mielessä, oivaltaen, kun lavalta tarjotaan siihen vain ainekset ilman, että väännetään valmiiksi rautalangasta. Oli rautalankakin paikoin käytössä, muttei häiriöksi asti. Hitaus on arvokasta: ihmiset ja elämä ovat hitaita, hyvät jutut ainakin – nopea ja lyhyt harvoin tuottaa suurta nautintoa.

Vaimoni, Casanova. Kuvassa Seija Pitkänen ja Annukka Blomberg. Tampereen teatterikesä. Kuva: Sami Tirkkonen.

Klemolan hahmot ovat – vaikkakin sopivan kärjistettyjä – aidon oloisia, tunnistettavia, kukin tavallaan rikkinäisiä ihmisiä. Suhteet ovat luonnollisen hiomattomia eikä törmäyksiltä vältytä, kun kaikilla on omat juttunsa, joihin muut eivät aina osaa, ymmärrä tai halua sovittautua. Valloituksia, vastuunpakoilua, oman navan kaivelua. Aito ei-itsekäs yhteys on harvinainen, silti mahdollinen – mutta työtä ja tuskaa vaativa. Niin kuin Kyllikin ja Jukan rakkaus, kaikesta huolimatta.

(Nähty: 9.8.2017, TT Frenckell, Tampereen Teatterikesä)