Yllättävä, hämmentävä ja virvoittava Genderfuck

Emilia Kokon ja työryhmän Genderfuck jätti mielen erityisellä tavalla hämmentyneen vaivauksen tilan – sillä lailla hyvällä tavalla, että tässä oli jotain, joka ei ihan heti aukea. Ei ole ehkä kokonaan auennut vieläkään, kun jonkinkin verran on aikaa ehtinyt jo kulua esityksen jälkeen tätä kirjoittaessani. Niinpä ajattelinkin, että otan tähän vähän samanlaisen otteen kuin nykytanssiin en liikaa yritä arvailla, mitä tekijät ovat tarkoittaneet, ikään kuin ratkaista teokseen jemmattua arvoitusta, vaan tutkistelen, mitä se herätti. Esitystaide muutenkin on esittävän taiteen laji, johon olen kovin huonosti perehtynyt – asia, jota pitänee yrittää korjailla.

Esitys oli muodoltaan mielenkiintoinen: ennakkoon oli tiedossa kokoontumisaika ja -paikka (Klingendahlin ovella) ja summittainen kesto (2-3 h). Esityksessä oli useita osia: seminaari, drag show, tauko muoviluentoineen, runo, pari möykkyä – osa näistä tapahtui koko 20 hengen yleisön edessä, yksi parille henkilölle kerrallaan. Esiintyjänä lienee ollut enimmäkseen Emilia Kokko itse, tosin esiintyjänä mainitaan myös Hannah Ouramo, joka ainakin johdatteli meitä tilasta toiseen ja piti muovi-luennon. Esitys liikkui ja liikutti yleisöä Klingendahlin kiinteistön eri tiloissa – ja hiljaisen kävelyn jälkeen Hämeenpuiston halki myös ihan toisessa tilassa. Osalla tiloista oli selkeä hahmo kuten Kokon ”rekonstruoitu työhuone” tai taukotila. Enimmäkseen ne olivat kuitenkin epämääräisempiä: välitiloja kuten käytäviä tai keskeneräisiä tiloja.

Teoksen nimi herätti odotukset sukupuolen, varsinkin binäärisen sukupuolikäsityksen, haastamisesta ja kyseenalaistamisesta. Myös ”seminaarin” alku lupaili sitä: ”opettaja”, muodoton möykky rojun keskellä, identifioi itsensä paitsi Emilia Kokon alter egoksi myös Judith Butlerin reinkarnaatioksi (ja mm. pienehköksi koivupahkaksi). Pitää tunnustaa, että oma tutustumiseni Butlerin ajatteluun on vain pintapuolista, käytännöllistä muttei syvemmin perehtynyttä (ja voi olla, että jonkun mielestä syntymäpositioni valkoisena ja nyt jo keski-ikäisenä cis-miehenä saattaa asettaa minut epistemologisesti epätoivoiseen asemaan aiheen ymmärtämisen suhteen, mutta itse en niin onnettomasti haluaisi ajatella).

Muita suoria viitteitä sukupuoliteemaan ei juuri tainnut olla? Esityksen sisältö ja keskeinen kuvasto oli lähes tyystin ei-sukupuolinen, vailla leimallisia sukupuolistereotyppisiä piirteitä. Tosin ei tätäkään korostettu, joten en tiedä, oliko se tarkoitus – tai oliko esimerkiksi runon taustalla kohoavalla massiivisen fallisella elementillä joku aiottu merkitys (toivottavasti ei 🙂 ) Muuta binäärisen sukupuolen esittämistä ei suuremmin ollut. Toki jokainen saattoi projisoida – ja tutkiskella – ennakkoluulojaan: esim. ”drag show’n” esiintyjä saattoi tuottaa mielleyhtymän astronautista (”siis mies”), ja tuntuuko meri (Harry Salmennimen runossa Meri) sukupuolitetulta tai vaikkapa genderfluidilta. Tauolla oli myös mielenkiintoista kommentointia yleisön kesken: joku oli pitänyt ”drag shown” hahmoa kuumottavana: mitä jos se olisi hyökännyt. Itselläni oli lähinnä vilahtanut mielessä, että folioidulla ihmisparalla on varmaan epämukavat oltavat, mitenhän hän voi edes hengittää. Ehkä omat turvallisuuden ja minäpystyvyyden kokemukseni ovat sitten kuitenkin aika hyvällä tolalla – johtuuko sitten sukupuolesta vai muista tekijöistä.

Kuten sanottu, esitys jätti vaivaavan hämmennyksen, mutta myös jotenkin oudon levollisen olon. Tuntui, että ei pyritty alleviivaamaan vastakkainasetteluja, edes sukupuolittamisen taustalla olevia valtarakenteita, vaan tarjoiltiin mahdollisuutta katsoa toisin, takertumatta valmiisiin tarkkarajaisiin kategorioihin. Se jos mikä on omiaan virvoittamaan luutunutta mieltä. Toisaalta mitään ei pakotettu, interaktio oli ystävällistä ja kunnioittavaa ja kaikenlainen valtapuhe loisti poissaolollaan: jopa ohjaaminen paikasta toiseen sujui ystävällisin ehdotuksin laumasta huolta pitäen.

Esityksen nimen perusteella odotin päin pläsiä rävähtävää tunnevoimaista räväkkyyttä – hienovarainen ja älyllinen ote yllättivät positiivisesti.

(Koettu: 9.8.2017, Emilia Kokko ja työryhmä, Tampereen teatterikesä)