Lappeenrannassa nähtiin 8. balettigaala – omaan kesäohjelmaani se kuului nyt 4. kerran. Kuten ennenkin, Juhani Teräsvuoren rakentama gaala oli erinomainen yhdistelmä klassista ja nykytanssia – laadukasta ja perin nautittavaa. Gaalan juonsi tuttuun kuivakkaan pirteään tapaansa teatterinjohtaja Timo Sokura. Kirjailen tähän jokusen sanan gaalan kahdeksasta esityksestä, ensin vähän klassisemmat, joista kykyny vaikuttua on vähän rajallisempi, ja sitten isommin kolahtaneet.

Parin perumisen vuoksi klassista reprtuaaria oli nyt hiukan vähemmän, mutta oli kuitenkin: dresdeniläisen Semper-oopperan baletin ensitanssijat István Simon ja Svetlana Gileva tanssivat osia kahdesta teoksesta: Petipan rakastuneesta paholaisesta kertovan Satanellan (1868) grand pas de deux’n ja kohtauksen Yannick Boquinin teoksesta Werther (2011), Goethen Nuoren Wetherin kärsimysten pohjalta. Ensimmäinen oli juurikin gaala-biisi: virtuoosimaista osaamista esimerkillisesti esitelevä, mutta muuten syvempää muistijälkeä jättämätön – toki varsinkin miehen variaatio ja lopun coda olivat aivan huikean hienoja. Jälkimmäinen, tuoreempi, mutta silti liikekieleltään vahvasti klassiseen nojaava, jäi mieleen etenkin visualisoinnin vuoksi: taustalla nähtiin Wertherin kirjetekstejä.

Krefeld Mönchengladbach -teatterin baletin Alessandro Borghesani, Victoria Hay ja Elisa Rossignoli tanssivat baletin johtajan Robert Northin kahta teosta. Death and Maiden (1980) tuntui aluksi melko vähäveriseltä, mutta reipastui: keskellä miehen soolo ja sen jälkeinen duetto olivat perin upeita – puhuttakaan suunnattoman kauniista loppukohtauksesta. Mielenkiintoinen mutta minulle hiukan ohi puhuva oli Danse Apache, duetto, jonka juuret ulottuvat 1900-luvunalun pariisilaiseen katujengikulttuuriin.

Gaalassa nähtiin kaksi mielenkiintoista sooloteosta: Kotimaista edusti Ville Valkosen tanssima Sami Saikkosen Kullervo – hullun tanssi (2007) Värttinän Tauti-biisiin. Aloituksen reippaasta karjaisusta teoksen sävy hiukan pehmeni edetessään: liike oli sopivan reipasta ja energistä, mutta jotenkin pyöristeltyä, ehkä vähän himmailevaakin. Hulluutta oli, hurjuutta vähemmän. Innoituksen lähde, Gallen-Kallelan Kullervon kirous Kullervon tarinan eräänlaisena käännekohtana, olisi ehkä tarjonnut eväitä räväkämpäänkin otteeseen, mutta oikein mainio näinkin.

Lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi oli Sofia Cappellin tanssima Sara Burattin Poison Laurie Andersonin outoon biisiin One Beautiful Evening. Tarkkaa, sähäkkää, orgaanisesti jatkuvaa liikettä, jota saattoi vain typertyneenä ihastella. Kuin täydellinen suklaakonvenhti, joka jättää jälkeensä halun saada ahmittavakseen koko rasia.

Ennen väliaikaa nähtiin Romanian kansallisbaletin esittämä kooste Edvard Clugin teoksesta Radio & Juliet (2005) Radioheadin musiikkiin. Julia- (Cristina Djimaru) ja Romeo-hahmon (Bogdan Cănilă) lisäksi mukana oli kaksi muuta miestä, joissa viitteitä ainakin Tybaltiin (Robert Enache) ja Mercutioon (Cristian Preda). Kiehtovaa ja hyvin monipuolista liikettä: esimerkiksi Djimarun lähes robottimaisen kulmikas soolo oli iloisesti yllättävä, samoin Enachen ja Predan duetto (olikohan biisinä The Gleaming) ja varsinkin Predan soolo (Mercution kuoleman jälkeen?) olivat peräti upeita. Alusta loppuun nautinnollista katsottavaa: sähäkkää, tarkkaa, nopeaa, mielettömästi pieniä liikkeen yksityiskohtia, joita seuratessaan katsojan näköjärjestelmäparka ihanasti ylikuormittui. Elävä kontakti hahmojen välillä toi teokseen aitoutta ja puhuttelevuutta. Tämän haluaisin nähdä joskus jossain kokonaan!

Jos Clugin teos oli uutta ja innostavaa, illan päätti tuttu ja innostava: Tšekin kansallisbaletti vieraili gaalassa parinkymmenen tanssijan voimin Ohan Naharinin teoksella Decadance. Tai niin kuin Sokura täsmensi, Decadance Lappeenranta 2017. Naharinin Decadancehen ei oikein yksilöi teosta: se on tilanteen, esittäjien, jne. mukaan koostettu kollaasi, otteita Naharinin teoksista – esim. Kansallisbaletissa 2013 nähty oli ihan eri. Esitys alkoi Echad Mi Jodea -laulun tahtiin: 19 tanssijaa tummissa puvuissa puolikaaressa tuoleilla, rytmiltään intensiivinen, lähes hurmoksellinen, hyvin fyysinen ja toisteisesti komean kumuloituva biisi. Olin nähnyt sen ainakin Kuopiossa osana teosta Minus 16 ja Kansallisbaletissa teoksessa Minus 7 – alun perin lienee luotu teokseen Kyr (1990). Hyvää kannattaa siis kierrättää teoksesta toiseen. Enimmät vaatteensa jo menettäneet 7 miestä jäi lavalle riviin tanssimaan metronomin naputuksen tahtiin hiukan rauhallisempaa mutta kiinnostavaa unisonoa. Kolmas osa oli luullakseni Mabul-duetto (1992) Vivaldin musiikkiin; heti esityksen jälkeen kirjasin ylös sanat vangitseva, intohimoinen, pahaenteinen. Yleisön riemuksi vielä em. Minus-teoksistakin tuttu lopetus, joka alkaa Somewhere Over the Rainbow -discoversion jumputuksella ja jossa joukko onnekkaita (?) yleisöstä kaapataan lavalle tanssimaan. Nerokkaasti rakennettu biisi – taisi olla neljäs tai viides kerta kun tämän näin, ja aina on yleisö (me helpotuksesta huokaisseet eli istumaan jätetyt) lähtenyt innokkaasti mukaan taputtamaan rytmiä – ja vaikka pieni yllätys ehkä lopussa tuleekin, niin mukaan temmatun yleisön edustajia, niitä erityisen kankeitakin, kohdellaan kauniisti ja kunnioittavasti.

Gaalaa oli ilmeisesti kohdannut parikin peruutusta: Kenneth Greven piti aikaisten ennakkotietojen mukaan olla mukana klassisella duetolla, ja vielä käsiohjelmassakin oli kaksi klassista esitystä Englannin kansallisbaletin parilta, joka oli sairastumisen vuoksi joutunut perumaan. Näin ehkä aavistuksen odotettua lyhyempi kokonaisuus, mutta erittäinkin nautinnollinen ja omaan makuuni erityisen antoisa.

(Koettu: 25.8.2017, Lappeenrannan kaupunginteatteri)