Sibeliuksen satuja ja sinfoniaa velho-ottein

Kärsin edelleen vakavan osaamisvajeen aiheuttamasta kyvyttömyydestä kirjoittaa fiksusti klassisen musiikin konserteista. Valitettavasti se aina estä kirjoittamasta, SIISpä tässä muutama sana Sibelius-festivaalin perjantai-illan sinfoniakonsertista, jossa Lahden Sibelius-talossa vierailevia Göteborgin sinfonikkoja johti ylikapellimestarinsa Santtu-Matias Rouvali, Lahen poika itekin.

Konsertin ensimmäisessä osassa kuultin Sibeliuksen Metsänhaltija (op. 15, 1894-95) ja Satu (op. 9, 1902). Satu oli ihan tuttukin, mutta Metsänhaltijaa en muista ainakaan näin vaikuttuneesti kuulleeni aiemmin – piti ihan ladata puhelimeenkin kuunneltavaksi. Siinä on paikoin jotain merkillistä… aistillisuutta (?) joka kuitenkin kirpoaa sanojeni otteesta. Rouvali johti biisit attacca eli putkeen ilman huilia välissä – uskalias yritys, etenkin, kun tästä ei ollut mainintaa käsiohjelmassa: Sibelius-festivaalin yleisö kun on tuntunut aina kovin innokkaalta aplodeeraamaan heti kun tilaisuus tarjoutuu (ja joskus muutoinkin). Nyt onnistui, varmaan osin senkin ansiosta, että teoksia siltasi isorummun ukkosmainen jylinä. Omaan koulimattomaan korvaani oikein onnistunut ajatus ja toimiva efekti: biisit liukuivat hienosti yhteen.

Soitto- ja tanssilattia vielä odottelee

Soitto- ja tanssilattia vielä odottelee

Väliajan jälkeen oli vuorossa 5. sinfonia (op. 82, 1915-1919). Edelleenkäänhän ei näitä osaa analyyttisesti eritellä, mutta monia vaikuttavia kohtia oli, vaikka myös suvantoja, joissa ajatus livahti hetkeksi harhateille, vaikkakaan ei kauas ehtinyt, kun taas musiikki nappasi otteeseensa. Lopun kuusi paukautusta jyrähtivät napakasti kuin moukarit tantereeseen.

Sibeliuksen musiikki ja göteborgilaiset olivat toki erinomaisia, mutta kokonaisvaikutelman nosti vielä verrattomammalle tasolle Santtu-Matias Rouvalin koreografia. Taisin nyt ekaa kertaa nähdä livenä hänen kokovartalotyöskentelynsä. Kapellimestarin koroke oli kuin yhden neliömetrin tanssilattia, jonka yhtään neliösenttiä ei säästelty: sähäkät syöksyt eteen ja sivuille kohti orkesterin eri osia ja toisaalta nopeasti vetäytyvät diagonaaliaskelet takaviistoon. Joskus oltiin kumarassa, toisinaan taas ei vähä varsi tuntunut riittävän, silloin kurotettiin päkiöille. Käsien käyttö ja ylävartalotekniikka muutenkin varsin kaunista. Oliko kyse kapellimestarista ja tahtipuikosta vai velhosta ja taikasauvasta – paha sanoa. Lopputuloksen hurma viittaa jälkimmäiseen!

Ville Komppa yrittää haastatella elohopeaista Santtu-Matias Rouvalia. Sibelius pysyttelee turvaetäisyydellä.

Ville Komppa yrittää haastatella elohopeaista Santtu-Matias Rouvalia. Sibelius pysyttelee turvaetäisyydellä.

(Koettu: 1.9.2017, Sinfonia Lahden Sibelius-festivaali, Sibelius-talo)