Savonlinnan oopperajuhlien Suomi 100 -juhlavuoden tilausteos on Aulis Sallisen Linna vedessä, ”kronikka lausujalle, laulajille, orkesterille ja Olavinlinnalle”. Libreton pohjana on Lassi Nummen samanniminen runokokoelma vuodelta 1975.

Olavinlinnan perusti tanskalaissyntyinen ritari, Viipurin käskynhaltija Erik Akselinpoika Tott uuden ajan kynnyksellä vuonna 1475 – ”samana vuonna kuin Michelangelo syntyi”. Paikaksi valikoitui harvaan asuttu mutta sotilaallisesti ja maantieteellisesti keskeinen sijainti kalliosaarella Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajalinjan seutuvilla, vaikka rauhanehtojen mukaan ei kai olisi saanut. (Nummi tosin toteaa: ”kun rajoja tarvittiin, rauha oli jo pirstoina”). Aikojen kuluessa linna (kuten Suomi) on ollut sekä Ruotsin että Venäjän vallassa. Sotilaallista merkitystä linnalla ei liene ollut sitten Haminan rauhan (1809), jossa Ruotsi luovutti sen (ja Suomen) Venäjälle.

Nummen modernit runot kronikoivat historiaa ja tarinoita ajalta ennen linnaa aina sen 500-vuotisjuhlaan (1975) saakka. Sallinen on karsinut melko runsasta tekstiä, mutta tuntuu pysyneen sille muutoin varsin uskollisena, toki siellä täällä vähän leikaten ja liimaten ja paikoin uudelleenjärjestellen.

Linna vedessä. Kuvassa Jukka-Pekka Palo, Tiina-Maija Koskela, Tuija Knihtilä, Jussi Myllys, Tommi Hakala. (Kuva: Soila Puurtinen, Itä-Savo)

Sallisen teosta ei mainita oopperaksi vaan kronikaksi, ja se esitetään konsertinomaisesti: lavalla oli Ville Matvejeffin johdolla 17-henkinen kamariorkesteri, 4 laulajaa (Tommi Hakala, Tiina-Maija Koskela, Tuija Knihtilä, Jussi Myllys) ja kertoja (Jukka-Pekka Palo). Puheosuuksia oli myös laulajilla: monesti solisti ensin lausui värssyn alun ja sitten loihe laulamaan sen loppuun – mielenkiintoista! Konsertinomaisuudesta huolimatta mukana oli myös kevyttä koreografiaa: lavalle tuloja ja poistumisia, kävelyä, gestiikkaa; ohjauksesta vastasi Kari Heiskanen. Lavastus oli maltillinen: Kullervolta lainattu lauta-aita ja pari talonrankaa. Kaikenkaikkiaan siis varsin koruton ja konstailematon ylöspano. Ja siksi juuri parahultainen: Olavinlinna on jyhkeä ja karu kivilinna eikä mikään karamellikoristeinen Disney-linna. Ja sellaisena juuri resonoinee suomalaisuutta.

Linna vedessä (Kuva: Soila Puurtinen, Itä-Savo)

Teos alkaa erityisen jylhästi ja vangitsevasti – osa ”Ennen” kuvaa koskematonta luontoa, ”pyhää havisevaa hiljaisuutta”. Vähitellen linna rakentuu, on paikallista ja vierasta väkeä (”törmäävät!”), linnanherraa ja väärintekijää, monenlaista ihmiskohtaloa. Enimmäkseen sävy on vakava, suomalaisen synkeä, paikoin pateettinenkin, mutta pienin annoksin on myös rapean kuivakkaa huumoria (”Ja koska suolaa käytettiin jumalattomasti, niin kiuinka se juominenkaan olisi jumalisena pysynyt”). Onpa mukana jokin säyvltään hilpeämpiäkin jakso (”Viisu Meslöffin vankeudesta”). Kauttaaltaan upea musiikki yhdessä Nummen puhuttelevan tekstin kanssa juurikin tässä ympäristössä tuottaa vavahduttavan kokemuksen.

Nummen ja Sallisen tekstin loppupuolella korostuu suomalaisuus, kansalliserityisyys, niin kuin näin juhlavuonna on tietysti paikallaankin. Nummen tekstissä olisi tarjona universaalimpaakin eetosta: ”Ihmisheimon pyrkimykset eivät pysy kohtuudessa. Sen reviiri repii rajansa. Meissä on sopulien hillittömyyttä.” Ja käskynhaltija Eerik Tuurenpoika Bielken suuhun aseteltu: ”Mutta rauhassa tulee ihmisen elää, jos vain suinkin mahdollista, ja tehtävä muille selväksi, että juuri se on tarkoitus.”

(Kaikki lainaukset Sallisen libretosta paitsi erikseen mainitessa Nummen tekstistä.)

(Koettu: 8.7.2017 (kantaesitys), Olavinlinna, Savonlinnan opperajuhlat)