Kalevalanmaa – Suomen kuva ja varjo

Kenneth Greven ja Suomen rakkauslapsi, Kansallisbaletin Suomi 100 -suursatsaus Kalevalanmaa sai eilen kantaesityksensä. Sen julkistus reilu vuosi sitten herätti hiukan huolta: ”Tarina ammentaa häpeilemättä tämän maan historian ja kulttuurin merkkipaaluista ja yhdistää rohkeasti eri taidemuotoja keskenään. Lopputuloksena on leikkisä, hullu ja koskettava teos, joka voi syntyä vain ulkopuolisen silmin.” Olisiko siis tarjolla myötähävettävää paatosta, kiusallista rautalangan vääntöä tai noloa puskahuumoria? No ripaus kaikkia kyllä löytyi, mutta vain mausteiksi uljaan riemukkaaseen ja taidokkaaseen sekametelisoppaan.

Esimakuna tarjoiltu kiertokäynti näyttämön alisiin sinihämäriin tiloihin vie teemanmukaisille rasteille kuten sammon taonta syvällä päänäyttämön alla. Metatason prologin jälkeen vauhtia otetaan 11 000 vuoden takaa jääkauden päättyessä ja Suomen alkaessa asuttua: metsästäjiä ja kalevelaisia hahmoja (pääasiassa Uuno Klamin musiikkiin). Keskiaika ja uuden ajan alku jolkotellaan samanhenkisissä tunnelmissa, kunnes 1800-luvun alussa kansallisaatteen herääminen alkaa tihentää kerrontaa: instrumentaaliviittaus puukkojunkkareihin, Runeberg, Pacius, Lönnrot, metsäteollisuus (Klamin Sammon taonta) ja edelleen sortokausien (Nälkämaan laulu) kautta sisällissotaan (Narvan marssi) ja itsenäistymiseen sekä toiseen maailmansotaan (Sibeliuksen Tuonelan joutsen). Paatoksellista mutta monin paikoin perin koskettavaakin. Etenkin sodat käsiteltiin taiten: upea tuttu musiikki, karun kauniit näyttämökuvat ja tyylitelty liike. Sotien uhrit Lemminkäisen äidin silmin ei myöskään ollut huono ajatus.

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Väliajan jälkeen koittaa jälleenrakennuksen aika projisoituine rintamamiestaloineen (Kimmo Pohjonen: Anemone) sekä maalaisromanttisine lavatansseineen ja heinäaumoineen (Kesäillan valssi, Satumaa, Onnenmaa, Säkkijärven polkka). Seuraa rakennemuutos eli maaltamuutto (Chydenius, Oksanen: Laulu siirtotyöläisestä) ja teollistuminen (Seppo Pohjola: Sinfonia nro 1, osa 1) sosiaalisine ongelmineen (Salminen, Pasanen: Rotestilaulu). Sitten huima nousukiito (Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcia), jossa lavalle vyörytetään hulvaton kavalkadi ikonista Suomi-kuvastoa viimeisten 50 vuoden ajalta Marimekosta Angry Birdsiin, Pessi ja Illusia -baletista jormauotis-hahmoon, hevibändistä Tom of Finlandin Kakeen, hiihtäjästä ja rallikuskista eukonkantoon ja saappaanheittoon, ja mitä kaikkea. Tämän luulisi olleen jo finaali, mutta ei – muutama tahti Tárregan Gran Valsia (Nokia-tunenakin tunnettu tuuttaus) käynnistää vielä megalomaanisemman finaalin, jossa Daruden Sandstorm siivittää maailmaan verkottumaan, ja globaali kuvasto vyöryy kohti. Ai niin, ja ja vielä epilogi.

Sisällön yksityiskohtien yliannostus oli niin valtaisa, että sen on pakko olla tahallinen tehokeino. Greven nopean ja kuivankummallisen huumorin piikkiin pistän myös jokuset kohtuuttomat ylilyönnit, jotka syöksyivät vauhdilla campin puolelle kuten alkupuolen paikoittainen yltiöpatetia ja loppupuolen suuri purkaus, ihan vain pari mainitakseni. Itseäni tämänsorttinen huumori riemastuttaa hillityn poskettomasti. Toisaalta tästä tanskalaisesta voileipäpöydästä löytyi jokaiselle jotakin; alluusioiden kautta tunnemuistot lienevät jossain kohtaa puskeneet pintaan miltei jokaiselle katsojalle. Jos jotain olisin karsinut, niin prologin ja epilogin, joiden tärkeä sisältö olisi ehkä paremmin välittynyt integroituna tekemiseen kuin hiukkasen naiivin ja paperisen makuisena tekstinä.

Orkesterimonttu myrskyn jälkeen

Mutta mitä tapahtuikaan orkesterimontulle?!

Toinen ensifiiliksissä mieleen tullut kritiikin paikka oli lopetus: tuli vaikutelma, että oli keksitty kolme lopetusta, joista ei maltettu valita yhtä vaan pantiin kaikki putkeen. Mutta ehkä ei näin. Kaunis aristoteelinen dramaturgia lienee mennyttä – ehkä postmodernissa yhden tarinan loppu onkin toisen alku ja kolmannen keskikohta. Yhtenäiskulttuuri, jos sellaista koskaan oli, on mennyttä: ei ole yhtä yhtenäistä tarinaa, ei siis yhtä loppuakaan.

Narikoilla rouvashenkilö marmatti paheksuvasti, että tivolissa [sirkuksessa] tällaista menoa voi olla eikä baletissa. Epäilemättä. Kalevalanmaa ei ole baletti vaan genrerajat iloisesti tieltään potkiva kokonaisteideteos: musiikkia laidasta laitaan, liikettä, näyttelemistä, skenografiaa – kaikki tasapainossa keskenään ilman, että jokin niistä dominoisi. Orkesteri ja etenkin kuoro kunnostautuivat erityisesti: paitsi että Greven ja Tuomas Kantelisen koostama musiikkikimara oli paljolti perusrepertuaarin ulkopuolelta, joutui kuoro – ja koko NIck Daviesin johtama orkesterikin – liikkumaan ja näyttelemään tavallistakin enemmän, ja tekivätkin sen mainiosti. Nälkämaan laulu kuoron väkivahvalla voimalla kuulosti komealta, puhumattakaan vihaisen naiskuoron fyysisen vereslihaisesta Laulu siirtotyöläisestä -tulkinnasta. Kimmo Pohjosen ja harmonikkansa ääntelyt ja liike, samoin kuin Värttinän omintakeinen tyyli solahtivat kokonaisuuteen saumattomasti. Mikki Kuntun lavastus, valaistus ja projisoinnit olivat, kuten aina, vaikuttavia kuten myös Erika Turusen puvut (joita muuten oli paljon!)

Kuvassa Valeria Quintana, Samuli Poutanen, Kimmo Pohjonen, Linda Haakana. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Kuvassa Valeria Quintana, Samuli Poutanen, Kimmo Pohjonen, Linda Haakana. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Mutta oli tanssiakin. Greve taitaa joukkokohtaukset, kuten lavatansseissa ja kerrassaan upeat miesten kirvestanssi ja naisten Tuonelan joutsenet. Yksilörooleista on nostettava esiin Rebecca Kingin Pohjan akka, joka kärkitossukätyreineen hääri yleispahiksena läpi aikain – ohittamattoman tuima ja vahva läsnäolo. Linda Haakana tanssi keskeisimmän naishahmon Ainon, joka toimi koko Suomen representaationa. Keskeiset miessooloroolit olivat Väinämöinen (Samuli Poutanen), Ilmarinen (Frans Valkama) ja Lemminkäinen (Jani Talo). Suurta parisuhdedraamaa ei teokseen ollut onneksi väkisin väkerretty, mutta toki hienoja kohtauksia esim. Väinämöisen, Ainon ja Varjon kesken sekä sinivalkoisen parin, Ainon ja Ilmarisen, kohtaus. Erityisesti jäi myös mieleen hidastettu duetto sisällissodan punaisen ja valkoisen sotilaan (Ilja Boltov & Atte Kilpinen) välillä.

Kuvassa Atte Kilpinen, Ilja Bolotov. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Kuvassa Atte Kilpinen, Ilja Bolotov. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Teoksen sisältöjä pohtiessa kiinnittyy huomio pariin hahmoon: Sisu hopeaan puettuna pikkupoikana (Rasmus Haavisto) kävi pahoissa paikoissa valamassa väkeen lisävoimia; Greve tuntuu pitävän sisua suomalaisuudelle erityisenä juttuna. Ehkä vielä kiinnostavampi hahmo oli Ainon Varjo (Valeria Quintana), siis Suomen, suomalaisuuden Varjo, joka tuntui näyttäytyvän jungilaisena arkkityyppinä: menneisyyden muokkaamana, alati mukana kulkevana ja toimintaan vaikuttavana tiedostamattomana ja torjuttuna osana minuutta tai kollektiivista alitajuntaa. Greve lienee halunnut tuoda ulkopuolisen näkökulman suomalaisuuteen, jota stereotyyppisesti katsotaan vaivaavan hatara itsetunto ja haluttomuus arvostaa omia saavutuksia; kaivataanhan lavatanssien tangoissakin satumaahan tai onnen maahan, siis pois. Ehkä tämä on suomalaisuuden Varjon sisältöä? Varjo pitää kohdata ja integroida. Jungilainen hapatus sikseen, mutta ehkä tämä juuri oli Greven tarkoitus: kertoa meille itsestämme asioita, jotka jo tiedämme, mutta joita emme ymmärrä arvostaa.

Greven kausi Kansallisbaletin johtajana päättyy ensi vuonna, ja Kalevalanmaa lienee hänen viimeinen suuri luomuksensa siinä tehtävässä. Jos tämä on hänen perintönsä, niin kaunis kiitos! Minulle Kalevalanmaa oli vaikuttava teos. Toki viihdyttäväkin, mitä en osaa pitää pahana asiana. Arvostan Greven kykyä kanavoida koko talon huimat voimat teokseen sekä hänen uskallustaan riemukkaasti tallustella genrerajojen yli sellaisillekin tantereille, joita perinteinen museaalinen baletti epäilemättä kavahtaa. Rajat auki!

(Koettu: 3.11.2017 (kantaesitys), Suomen kansallisbaletti)