Missasin Susanna Leinosen uuden Dreams of Replay -teoksen pari kuukautta sitten (työn, levon tai muun sairauden vuoksi), vaan eipä hätää, Martinus-salissa oli marraskuussa tarjolla vielä pari esitystä. Samalla tuli toinenkin ihan uusi kokemus: ainakaan 15 vuoteen (jolloin olen pitänyt kirjaa) en ole käynyt katsomassa mitään esitystä Vantaalla. Nyt sekin siis koettu 😉

Käsiohjelman mukaan Leinonen on käyttänyt teoksen innoituksena (muttei materiaalina) vanhoja teoksiaan. Rakenteessa on episodisuutta, ikään kuin kohtauksia: alun käsikuoro, valoa kohti suuntaava eläimellinen soolo (tuli mieleen Kafkan Muodonmuutos), minisoittorasia-battle, sukka päässä rujoilua, jne. Jos kohtauksilla oli joku semanttinen kytkentä, niiden läpi juokseva punainen lanka, se kirposi hauraasta otteestani; mutta hällä väliä, enpä nykytanssiin narratiivia kaipaakaan.

Susanna Leinonen Company: Dreams of Replay. Kuva: Mirka Kleemola.

Yhteistä oli kuitenkin liikkeen laatu: auringontarkkaa, tuikitäsmällistä, veitsenterävää – varsinkin käsissä aina sormenkouristuksia myöten. Nyt ehkä enemmän kuin aiemmin korostui paikoin mekanistinen robottimaisuus, kulmikas algoritmisuus, joissain kohdin jopa liikkeen sisäisesti pakottunut rajoituksellisuus, ikään kuin jokin estäisi liikettä. Perin kiehtovaa!

Viisi tanssijaa (Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander) esiintyi enimmäkseen melko ilmeettömästi, lukuunottamatta joitakin kohtia kuten paria äänetöntä huutoa ja soittorasia-battlea. Samoin tanssijoiden välinen yhteys tuntui viileältä; liike oli aina hyvin koordinoitua, mutta suora kontakti melko harvinaista ja silloinkin keskikovaa, toisen liikettä manipuloivaa tai estävää enemmänkin kuin lämmintä ja yhteistä iloista puuhastelua. Kasperi Laineen äänimaailma tuntui tukevan tätä fiilistä: painotus enemmän rytmissä kuin melodiassa, paljon elektronista hurinaa ja kröhinää (jonka takaa paikoin taisi pilkistää mm. Suomen itsenäisyysjulistus 4.12.1917).

Susanna Leinonen Company: Dreams of Replay. Kuva: Mirka Kleemola.

En tiedä (enkä välitä), oliko tarkoitus, mutta itse koin tämän em. syistä jotenkin dystooppisena, ajoittain pahaenteisen painostavanakin. (Toki tällaiset tunneperäiset tulkinnat pitää aina myös pohtia läpi siitä näkökulmasta, että mitä oikeasti olen nähnyt lavalla ja mitä (ja etenkin miksi) olen itse mielessäni projisoinut siihen ja mitä pakottanut tulkintaani.)

Leinosen töitä on aiemminkin leimannut liikkeen terävä tarkkuus, tinkimättömyys, ehkä ankaruus ja kovuuskin, mutta nyt koin tämän entistä kärjekkäämmin. Klassisen baletin prinsessasadut ovat nyt temaattisesti kovin kaukana (ja hyvä niin!), vaikka yksi tanssija outoihin hörselöihin mallinukkemaisesti puettiinkin. Itse asiassa kotimatkalla bussissa valaistuin: teoksen emotionaalinen yleisvire ja tanssijoiden sosiaalisen yhteyden koleus toi mieleen tyystin toisen genren toimijat: borgit, jotka myös tavoittelevat täydellisyyttä ilman turhaa tunteilua tai inhimillistä kontaktia, mutta täydellisen koordinoidusti, täsmällisesti ja tehokkaasti!

Eihän tästä voi kuin nauttia, vaikka välillä saattaa vähän pelottaakin. Resistance is futile!

(Koettu: 7.11.2017, Kulttuuritalo Martinus, Vantaa)