The emotional life of a dog / what my father said

Yksi viime vuonna hamillisesti missaamistani uusista teoksista oli Carl Knifin The emotional life of a dog / what my father said (Carl Knif Company & Zodiak – Centre for New Dance, 2016), joka onneksi esitettiin nyt marraskuussa pari kertaa Viirus-teatterissa.

Knifin itsensä lisäksi teoksessa tanssii Eero Vesterinen, molemmat hyvin tarkkoja ja ilmaisuvoimaisia tanssijoita. Liike on kuin musiikkia, virtaavaa, orgaanisesti jatkuvaa, katkotonta – pysähdykset eivät ole taukoja, ajatuskatkoja, vaan jollain lailla tahallisia,  merkityksellisiä. Siinä on elohopeamaista rauhattomuutta, kiihkeitä syöksyjä ja vetäytymisiä; kurottavaa muttei ihan ylettyvää, kesken tai vaille jäävää. Se herättää kiihkoa ja huolen aavistusta.

Vaikken nykytanssissa kovinkaan mielelläni alista tulkintaani teoksen ilmiasuiselle narratiiville, on se kuitenkin tässä teoksessa varsinkin tekstien (toiaalta puhutun ja toisaalta projisoidun, enimmäkseen redaktoidun, sähköpostiviestin) vuoksi niin vahva, ettei sitä voi ohittaa, vaikka haluaisi.

Alussa Knif ja Vesterinen tanssivat vuorotellen liikkeen jatkuessa saumattomasti mieheltä toiselle samalla, kun valkoinen kukkavihko siirtyy käsistä käsiin. Kenenhän hautajaisisia tässä vietetään… ehkäpä hyvästellään lapsen suhdetta vaikeaan vanhemmuussuhteeseen? No, ehkä ylitulkintaa.

Teksteistä nousee kuitenkin esiin juuri vanhemmuussuhteen työstäminen: on toisaalta vahvan vanhemman suojelevaa puhetta pienelle lapselleen ja toisaalta aikuisikäisen ylisuojelevaa puhetta ihmisenä kovin pienelle isälleen. Lapsen ja vanhemman roolit näyttäytyvät eri teksteissä päinvastaisilta: kumpi tukee kumpaa, kumpi suojelee ja kumpi kokee uhkaa. Pakahduttavan, lähes itkettävän ideaalisen kauniin lapsi-vanhempi-suhteen jyrkäksi kontrastiksi rakentuu surullisempi mutta valitettavan todenmakuisempi suhde emotionaalisesti satuttaneeseen ja havoittaneeseen isään. Ei kuitenkaan syyttävästi vaan jopa seestyneesti?

Liioittelemattoman suuria tunteita, vereslihaisia ja hauraita, jotka lävistävät katsojan tunneälypanssarin.

Poikkeuksellisen koskettava teos, josta jäi herkistynyt vire.

Jos runous olisi liikettä, se olisi jotain tällaista.

(Koettu: 8.11.2017, Viirus-teatteri)