Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama Häiriö Teatterin Jurkassa käsittelee mielenterveyden häiriöitä kokemuksellisesta näkökulmasta: äänen saavat häiriöistä kärsivät ihmiset – ”todenmukaisesti, eikä totuus ole aina kaunis”.

Työryhmä oli saanut julkaisemaansa kirjoituskutsuun yli 40 vastausta häiriöistä kärsiviltä ihmisiltä, joista reilun kymmenen tekstejä päätyi osaksi käsikirjoitusta. Tekstit ovat vahvasti kokemuksellisia: millaisia ajatuksia ja tunteita häiriön kanssa elämiseen liittyy; miten se vaikuttaa arkeen, ihmissuhteisiin, elämään; millaisia kokemuksia on hoitojärjestelmästä jne. Tekstit tuntuvat avoimilta ja rehellisiltä, ja runsaina ne tuovat esitykseen autenttisen elämän maun, joka on perin karvas. Esiintyjät, Omaheimo itse ja Kati Palokangas, eläytyvät teksteihin hienosti – varsinkin Palokankaan vähäeleiset ahdistustulkinnat ovat paikoin raastavan pakahduttavia. Vähemmän on ilmaisussa nyt enemmän, samoin Tomi Flycktin skenografiassa ja äänissä sekä Saku Kaukiaisen valoissa.

Häiriö (2018). Kuvassa: Kati Palokangas, Raisa Omaheimo. Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Kevennysjaksoissa sen sijaan irrotellaankin. Ehkä katsomiskokemusta helpottamaan väliin on leikattu sekä kevyempää että objektiivisempaa asiaa: uskomushoitojen ja kikkakonstien helppoheikkimäistä kaupustelua, mielenterveyshoidon historiaa, Trainspotting-alkumonologialluusio (jonka syvempi merkitys kirposi käsistäni), kuvausta hoitojärjestelmästä ja sen häpeällisestä tasosta, jne.

Teksteissä nousee esiin piirteitä varsinkin ahdistus- ja mielialahäiriöistä: maailma näyttäytyy häiriön läpi (maailmankuva on kapea ja mustavalkoinen), tuottaa omanlaistansa ajattelua (niin paska ihminen, ettei edes ansaitse hoivaa), anhedoniaa (et osaa iloita mistään, mikään ei tunnu miltään), dissosiaatiokokemuksia (niin irti maailmasta etten tunne edes kehoani), kuolemanpelkoa (jatkuva pelko, että sydän lyö viimeisen lyöntinsä), kuolemankaipuuta (halu olla olematta olemassa), toiminnan vaikeuksia (ei jaksa mitään, väsynyt vaikka nukkuu 14 tuntia). Teksteissä pohditaan myös, onko sairaus oleellinen osa itseä (masennus takertui persoonakseni, sairaus ihmisen valepuvussa) vai jotain erillistä (kulkee aina mukanani, ei tiedä milloin se iskee ja onko isku kohtalokas).

Häiriö (2018). Kuvassa: Kati Palokangas, Raisa Omaheimo. Kuvaaja: Marko Mäkinen.

Asiaosuuksissa esitellään mielenterveyden hoidon huono nykytila, varsinkin verrattuna somaattisten vaivojen hoitoon, ja hoitojärjestelmän alasajo viime vuosikymmeninä. Mielen sairaudet lienevät niin vieraita ja pelottavia, että ne mieluummin unohdetaan: entisaikoina hullut suljettiin houruloihin pois silmistä – samaa perua, haluttomuuttamme ja kyvyttömyyttämme käsitellä mielen sairauksia, lienee nykyinen häpeällisen heikko panostus niistä kärsivien ihmisten auttamiseen. ”Ennen mielisairaalaan jouduttiin, nyt sinne päästään.” (Hoitojärjestelmän ongelmia esiteltäessä joku yleisössä henkäisi: ”Onkse totta, oikeesti?” On se.) Teeman ansiokkaan käsittelyn lomassa tosin välillä intouduttiin älyllisesti vähän laukalle, kun ongelmat pyrittiin poleemisesti kippaamaan kapitalismin syyksi – valitettavasti syyt ovat syvemmällä.

Erittäin vaikuttava esitys! Jäin kuitenkin miettimään, olivatkohan kokemukselliset kirjeet enimmäkseen selviytyjien kertomuksia: olisiko kovin monella syvällä ”häiriössä” olevalla jaksamista, malttia, halua, kykyä analyyttiseen itsereflektioon ja sen kirjaamiseen ylös koherentisti – vai onko se sujuvampaa vasta pahimman jälkeen, ehkä terapiassa kehittyneiden metakognitiivisten taitojen myötä. Lopun positiivisempi käänne sai myös pohtimaan, oliko tämä ehkä sittenkin selviytymistarina niistä, jotka ainakin vielä ovat selvinneet hengissä. Kenties katsojille olisi voinut ollut liikaa, jos ääneen olisivat päässeet myös ne lukemattomat (kirjoittamattomat), jotka eivät ole selvinneet – tai ovat selvinneet hengiltä.

(Koettu: 31.1.2018)