Mielen hauras OTE

Tekijöilleen erityisen henkilökohtaiselta tuntuvista teoksista on aina vähän arveluttavaa ryhtyä kirjoittamaan, mutta siitä huolimatta tuntui, että jotain pitää sanoa Julius Susimäen OTE-teoksesta. Väkevän ja raa’ankin avoimen henkilökohtaisuuden lisäksi esitys oli poikkeuksellinen sikäli, että se sekä puhutteli tunteita että herätti ajatuksia.

OTE yhdistelee sujuvasti tanssia, videota ja puhetta. Valaistus on monin paikoin tärkeässä osassa, esim. alussa Susimäki syöksähtelee valokeilasta toiseen tanssien niissä häiritsevän tärisevästi, toisteisen suorittavasti ja vartalon osia ajoittain groteskisti korostaen; valokeilojen välissä, varjoissa, liike hiukan rauhoittuu. Puhemonologi avaa lisää teoksen teemoja: tarve antaa muille täydellisen hyvä kuva itsestä (ulkonäöllä), oman ulkonäön hallinta, itselle langetetut armottomat säännöt ja niiden julma kontrolli, pelot ja onnellisuuden tavoittelu. Kokemukset ympäristön asettamista paineista on sisäistetty omiksi tavoitteiksi. Nämä saavat valkokankaalla hahmon piinaavana sisäisenä äänenä, tylyttävänä alter egona, jonka kanssa käydään dialogia. Tanssija hallitsee ajoituksen ja tauotuksen myös dramaturgisena instrumenttina: välillä hän istuu ääneti, kuin katsoen meitä jokaista silmiin. Tehokasta. Projisoinneissa on mukana ilmeisen aitoa materiaalia lapsuudesta – sieltähän syvimmät synnyt usein juontavat, hyvässä ja pahassa. Lopussa tanssi vaikuttaa jo ainakin hiukan alkua seesteisemmältä ja harmonisemmalta.

Käsiohjelma ja verkkosivu ohjaavat tulkintaa yleiseen: nykymaailman ulkonäkövaatimuksiin, suorituskeskeisyyteen, fitness-huumaan, jne. Toki tarjolla onkin kaikenlaisia ihannekuvia ja paineita siitä, miltä ihmisen kuoren pitäisi näyttää, miten pitäisi toimia ja mitä tavoitella. Perinteisesti ulkonäkömuottiin mukautumista on tuputettu naisille, mutta tasa-arvo on tavoittanut tämänkin ilmiön, ja nyt miehetkin pääsevät osallisiksi näistä saira(stuttav)ista (epä)ihanteista. Kiinnostavia aiheita nämäkin, mutta oma kokemukseni ohjasi tulkintaa enemmänkin yksityiseen.

Maailma virittelee paulojaan, se on sen luonne, mutta mielestäni relevantimpi kysymys on, miksi niihin langetaan. Miksi nuori, kyvykäs, viehättävä ihminen alistuu muiden määriteltäväksi? Toki ihminen sosiaalisena eläimenä on aina jossain määrin riippuvainen toisten hyväksynnästä, toimimme peileinä toisillemme – muutoin ei yhteiselo oikein voisi toimiakaan. Sosiaaliset ryhmäidentiteetit myös osaltaan määrittävät meitä jokaista, vaikka kuinka yksilöitä luulemme olevamme. Mutta sosiaalisessa kontekstissa eläminen vaatii myös omaa toimijuutta, omaa ääntä, ei vain toisten kaikuna olemista. Vastuun ottamista itsestä ja valinnoistaan tarvitaan, jotta voisi kantaa vastuuta myös muista. Tällainen yksilönvapaus, vaikka rajallinenkin, voi olla pelottavaa ja ahdistavaa.

Vanha idolini Erich Fromm on näitä pohtinut perusteellisesti (mm. Escape from Freedom (1941), miksei myös The Anatomy of Human Destructiveness (1973)). Lapsuuden turvallisuus on vaihtunut epävarmaan maailmaan, jota ei voi hallita – mutta jotain voi yrittää hallita: itseään, tai ainakin kehoaan. Kun tavoitteeksi asettaa vain täydellisyyden, ei itsensä kanssa kilvoittelulle ole määrää. Auktoriteetille, vaikka sitten sisäisteyille toisten oletetuille vaatimuksille, alistuminen rajoittaa itseä, leikkaa autenttisuutta. Maailman ja muiden ihmisten kohtaaminen autenttisena itsenään on kuitenkin ainoa positiivinen tapa ratkaista maailman ja itsensä välinen jännitteinen suhde. Fromm puhuu spontaanista suhteesta, jolla maailmaan kytkeydytään ilman, että hukataan yksilöllisyyttä. Pakenemisen, alistamisen tai alistumisen – kontrollin – sijasta on uskallettava rientää päin elämää, kasvua ja vapautta. Frommin mukaan tämä elämää vahvistava orientaatio on oltava myös itseä kohtaan: toista ei voi rakastaa ellei kykene rakastamaan itseään. Lempeys ja hyväksyvyys itseä ja muita kohtaan lienee avain myös onnellisuuteen, joka tulee kuin sivutuotteena, kun tekee hyviä ja merkityksellisiä asioita itselleen ja muille.

Ei ehkä heti ihan helppoa varsinkaan, jos itsetunto on jo varhain haavoittunut, mutta perusteellinen tutustumisretki itseen auttaa (varsinkin synkimmissä ryteiköissä voi osaava terapeutti olla avuksi matkaoppaana).

Susimäki toi kokemuksensa vakuuttavasti ja koskettavasti katsojan lähelle, avasi kurkistuksen haavoittuvuuteen ja ahdistukseen, joista yleensä ei puhuta ventovieraille. Ei revitellen eikä sääliä pyytäen vaan rohkean rehellisesti ja sympaattisesti, myötätuntoa herättäen.

(Koettu: 28.2.2018, Kaapelitehtaan Pannuhalli)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.