Kansallisteatterin Lavaklubilla esitettävä Axel – soolo miesäänelle kuulosti ennakkotiedon perusteella kiinnostavalta omaääniseltä transmiehen tarinalta: syntyjään nainen (siis syntymän aikaan naiseksi määritelty) korjaa sukupuolensa ja kertoo tarinansa. Mutta ihan näin ”helposta” (!) jutusta ei ollutkaan kyse.

Axel kertoo kyllä elämäntarinaansa ja hyvinkin elävästi ja omaäänisesti: Naisen vartalo ei tuntunut kaikin puolin omalta. Tytöistä tykkääminen teininä tuotti lesboleiman (äiti: ”hyi saatana”), mutta seksi osoittautui kompleksiseksi oman kropan vuoksi. Tie vei trans-poliklinikalle vähän alle kolmikymppisenä, ja parissa vuodessa tuli trans-diagnoosi – se pitää olla, jotta saisi tarvittavia hoitoja (kuten rintojen poisto). Siitä sitten täyttä höyryä matka mieheksi hormonihotoineen kaikkineen. Mutta sekään ei tuntunut ihan oikealta: esim. ”romppeista” eli munasarjoista ja kohdusta luopminen ei tuntunut oikealta; ja suuren surun tuotti äänenmurroksen myötä kadonnut kuulas naisääni johon rakastettukin oli ihastunut, muttei enää halunnut Axelin laulavan hänelle.

Kuvassa Axel. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Elämäkerran läpikäynti muistumien ja tulkintojen keinoin on kirjaimellisesti omaäänistä, sekä livenä lavalla että vanhojen naisaikaisten ääninauhojen avulla: puhetta ja erityisen paljon laulua – välillä jopa upeana duettona vanhan ääninauhan kanssa (Axelin miesäänikin on erittäin kaunis). Myös haastattelutekstejä käytetään välillä sellaisenaan – käsikirjoitushan perustuu paljolti käsikirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaalan tekemiin Axelin haastatteluihin. Musiikin lisäksi äänimaailmaa täydentää mm. jännä mikrofonin käyttö: välillä se humisee heilurina, toisinaan rahisee partaa vasten tai hinkkaa taulun naiskasvojen ääriviivoja. Lavaklubin intiimi asetelma, esiintyjä ihan kosketusetäisyydellä, sopii tilanteeseen mainiosti.

Kuvassa Axel. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Axel siis korjasi sukupuolensa naisesta mieheksi. Vai korjasiko vai menikö vain eri tavalla rikki? Yhteiskunta ja ympäristö tuntuivat vaativan valintaa olla nainen tai mies. Jopa rakastettu huusi: ”koita nyt vittu päättää mikä sä oot”. Ja äidin pahoittuvasta mielestä piti kantaa huolta. Mutta miksi? Jos jonkun sukupuoli-identiteetti ei vain osu mies-nais-janan ääripäihin tai edes koko janalle, niin so what? Antaa elää elämäänsä ja saada sihen tarvitsemansa tuen. Paitsi inhimillisesti oikein, se olisi myös hyödyllistä, kun jokainen voisi olla yhteiskunnan tuottava jäsen omana itsenään. Ihmisen mieli on toki laiska kategorisointikone, mutta ehkäpä tässä kohtaa voisi oppia vähän hölläämään – ei tarvitse aina leimakirveen heilua, tai ainakin niitä leimoja voisi olla useammansorttisia kuin vain kaksi.

Esitys oli poikkeuksellisen koskettava, paitsi tarinan sisällön myös persoonallisen ja autenttisen kerrontatapansa ansiosta. Myös erinomaisen opettavainen: vaikka teoriassa tietää, ettei kaikki meistä osu mies/nais-kahtiajakoon, on ihan eri asia, kun elävä ihminen raottaa omaa todellisuuttaan ja sallii hetkeksi kurkistaa siihen sisään. Tuli harvinaisen selväksi, miten järjettömälllä tavalla kohtuuttoman väkivaltainen tämä binäärinen sukupuolijärjestelmämme tosiaan on – satutamme siihen sopimattomia kanssaihmisiä vain siksi, että meillä, siihen sopivilla, olisi vähän mukavampi olo totunnaisten kategorioidemme kanssa.

Koettu: 9.3.2018, Kansallisteatterin Lavaklubi