Jussi Nikkilän Shakespeare-kyvykkyys on virkeää ja terävää, joten odotukset olivat erityisen korkealla Kansallisteatterin suuren näyttämön uudelle Romeo ja Julia -produktiolle, nimeltänsä Julia & Romeo. Kieli on parasta huumetta eikä Shakespearen teksti todellakaan mitään kevyttä kamaa. Marja-Leena Mikkolan edelleen tuore suomennos (2006) tavoittaa nykysuomeksi paljon sitä lumoa, jota Shakespearen alkukielinen versio tulvehtii. Nikkilän ohjaus ja Anna Viitalan sovitus ja esitysdramaturgia istuttavat 400 vuotta vanhan näytelmän luontevasti nykyaikaan.

Romeo (Olli Riipinen) ja Julia (Satu Tuuli Karhu). Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Tuoreita ovat myös näyttelijävalinnat: kaikki kuolon korjaamat nuorisohahmot pääparia myöten ovat teatterikorkeakoululaisia debytoimassa Kansallisteatterissa; kypsemmät hahmot sen sijaan kansallisnäyttämöltä jo hyvinkin tuttuja nimiä. Tuoreen ja kokeneen liitto toimii, sukupolvikontrastia korostaen. Juliassa (Satu Tuuli Karhu) on hienostelematonta särmää mutta myös nuorta herkkyyttä, kuten Romeossakin (Olli Riipinen), jolta leimallisesti tuntuu puuttuvan rooliin useinkin kuuluva varmuus ja yksioikoisuus. Mercution (Miro Lopperi) ja Tybaltin (Jarno Hyökyvaara) fyysisesti virittynyt suhde tuntuu yksiniitistä sukuvihaa moninaisemmin jännitteiseltä – ja jatkuu kuoleman jälkeenkin. Myös aikuisemmissa rooleissa on oivasti rakennettuja hahmoja, kuten Sanna-Kaisa Palon kypsähtänyt imettäjä ja Kristo Salmisen hippipappi-Isä Laurence, joka uskonkauppakärryineen kolistelee paikalle.

Mercutio (Miro Lopperi) ja Tybalt (Jarno Hyökyvaara). Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Näyttämöllepano (lavastus: Katri Rentto, valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen) on visuaalisesti kaunis. Tilankäyttö on toisaalta pientä, lavalla on enimmäkseen vain alustan päällä nököttävä kuutiorakennelma; toisaalta ajottain esitys pakenee näyttämön laatikosta parviaitioihin, permannon käytäville ja neljännen penkkirivin korvanneelle catwalkille. Ala-aitioita miehittävät muusikot Aleksi Kaufmann ja Mila Laine sähkörumpupadeineen, akustisine selloineen ja muine soittopeleineen. Laineen musiikilla onkin teoksesssa tärkeä rooli.

Käsiohjelmassa mainitaan korografina Ima Iduozee. En tiedä, missä kohdissa koreografia on käytetty ilmiselvien tanssitilanteiden lisäksi, mutta nähtävästi ainakin taisteluissa, joihin Iduozee on kreditoitu Kristo Salmisen oheen. Tappelukset ovatkin hienoja, ihan näin tanssinkatsojankin silmin. Ammattikoreografin erityisosaamisen käyttäminen liikkeen ohjaamiseen teatterissa on hyvin kannatettavaa: se tuottaa hyvää tulosta, kuten on tälläkin näyttämöllä nähty jo ennenkin.

Romeo (Olli Riipinen) ja Julia (Satu Tuuli Karhu). Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

Romeon ja Julian suhdetta pidetään usein suuren romanttisen rakkauden prototyyppinä. Tarinan koko kaari kestää vain muutaman päivän, joten vailla yletöntä kyynisyyttäkin voinee todeta, ettei kovin kehittyneestä ja kypsästä rakkaudesta ole kyse vaan pidäkkeettömässä roihussaan ehkä enemmänkin teini-ihastuksesta (Julian iänkin huomioon ottaen…) Mutta toki hyvin kauniista sellaisesta.

Shakespearen Julia oli edistyksellinen, naisen sovinnaista roolia haastava: ajan naimakauppa lienee ollut nimensä mukainen, vanhempien junailema taloudellis-valtapoliittinen liitto – rakkausavioliiton ajatus oli vasta nupullaan. Nikkilän Romeossa on ehkä jotain samaa, hän avartaa perinteisen kapeaa miehen roolia: urhoollisuuden, sankarillisuuden ja varmuuden sijaan tai vähintäänkin rinnalle sopii herkkyys, haavoittuvuus ja hukassa oleminen. Tilaa on monenlaisille maskuliinisuuksille – ja jos ei ole, raivataan. Toki roolinrikkojille kävi lopulta huonosti. Mutta ehkä jotain nytkähti liikkeelle?

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen.

(Koettu: 10.4.2018)