Kansallisoopperassa nähty hyvin tuore produktio Verdin Trubaduurista on kahden espanjalaisteatterin, Barcelonan Gran Teatre del Liceun ja Oviedon (Kansallisoopperan mukaan Ovideon) Teatro Campoamorin yhteistuotanto viime kesältä, ohjaajanaan andorralaissyntyinen Joan Anton Rechi. Trubaduuri on suosittu ooppera, jossa on hyvinkin tuttuja aarioita ja kuorokohtauksia – tässä produktiossa etualalle tuntuivat kuitenkin nousevan ohjauksen ulkomusiikilliset piirteet.

Tarina on yksi klassisen oopperakaanonin rumimmista: Lunan vanhalla kreivillä oli kaksi poikaa. Mustalaisnaista syytettiin toisen noitumisesta, ja hänet poltettiin. Naisen tytär Azucena lupasi kostaa ja heitti lapsen samaan rovioon. Vaan eipä tässä vielä kaikki: Azucena olikin heittänyt tuleen oman lapsensa ja kasvatti kreivin pojan Manricon omanaan jatkokoston välineeksi juonien asiat niin, että kreivin toinen poika aikuisena surmasi Manricon, ja vasta silloin sai tietää surmanneensa kadonneen veljensä. Kelpo ainekset vaikka antiikin tragediaan. Oopperassa on mukaan ympättynä toki myös tuttu peruskuvio eli sopraanon (hovinainen Leonora) ja tenorin (Manrico) romanssi, jota baritoni (toinen veli eli nuori kreivi) koettaa kampittaa. Mutta huonostihan siinäkin sitten käy.

Elena Stikhina (Leonora), Claudio Otelli (Lunan kreivi), Aquiles Machado (Manrico) (kuva: Suomen kansallisooppera/Stefan Bremer)

Tarinan taustalla on 1400-luvun Aragonian (nyk. Espanjan pohjoisosia) sisällissota, joka yleensä ohjauksissa unohdetaankin taustalle, jotta pyhäpukuinen oopperayleisö voi sivistyneesti nautiskella miettimättä epämukavia sotajuttuja. Rechin ohjaus on toisenlainen: keskeisen osan näyttämökuvaa muodostavat Francisco de Goyan teoksista projisoidut kuvat, mm.  Sodan kauhut -grafiikkasarjasta (1810-1820), joka liittyy Napoleonin hyökkäykseen Espanjaan 1808-1814. Paneeleihin projisoidut tekstit sarjan osien nimistä virittävät samaan tunnelmaan: ”Surullisia aavistuksia siitä mitä on tulossa”, ”Haudataan ja vaietaan”, ”Sodan tuhoja”, jne.  Goya hortoilee myös henkilöhahmona lavalla. Affektiivisesti väkevin alustus katsojan mielentilaan tehdään kuitenkin avauksessa: samalla, kun kreivin henkivartiokaartin päällikkö Ferrando kertoo miehilleen surullista tarinaa lapsen menettämisestä, joukkio ensin kourii ja sitten joukkoraiskaa heille ruokaa jakavan nuoren naisen; Ferrando vielä viimeistelee urotyön viiltelemällä naisen kasvot.

Elena Stikhina, Aquiles Machado, Claudio Otelli, Jana Sýkorová, Timo Paavola. Taustalla osa Goyan Sodan kauhut -sarjan kuvasta 2 Järjellä tai ilman. (kuva: Suomen kansallisooppera/Stefan Bremer)

En tiedä, onko Rechi täysin ymmärtänyt, miten massiivinen instrumentti raiskaus näyttämöllä on. Se ei ole pelkkä kuvituskuva vaan dramaturginen moukari, joka määrittää koko teoksen tulkintaa. Aiemmin näkemissäni Trubaduuri-produktioissa oikean ja väärän asetelma on jäänyt ambivalentiksi: molemmat perheet kokivat menetyksiä, syitä oli sysissä ja sepissä, jne. Rechi torjuu moiset harmaan sävyt: vartiokaarti kehystyy eläimelliseksi roistolaumaksi sekä Ferrando ja kreivi konniksi. Jo alkukohtaus lukitsee mustavalkoisen tulkinnan: kreivin porukka on pahiksia, siispä Azucenan väki oletettavasti hyviksiä.

Jos tämä oli Rechin tarkoitus, se toimi täydellisesti. Jopa liiankin hyvin: joukkoraiskaus ei ole tarkasti iskevä hienosäätömoukari vaan enemmänkin vapaasti viuhtova murskauspallo, joka ei ole ohjaajan hallinnassa. Sen herättämä lähes fyysinen pahoinvointi leimasi koko esitystä – eivätkä toki Goyan kuvatukset ja tekstiprojisoinnit tätä tunnetta pyrkineet lieventämään. Verdin upea musiikki ja tyystin erinomaiset laulajat – Leonoraa esittänyt mykistävän taitava Elena Stikhina etunenässä – loivatkin häiritsevän jyrkän kontrastin (selvennyksesi mainitsen, että ”häiritsevä” on taiteen vastaanotossa minulle hyvä asia…)

Trubaduuri. Taustalla kokoelma yksityiskohtia Goyan teoksista, mm. Noitien sapatti (1798) ja Kaksi vanhaa miestä (1819-1823). (kuva: Suomen kansallisooppera/Stefan Bremer)

Jäin miettimään esteettisten ja dramaturgisten keinojen etiikkaa: saako katsojaa järkyttää, ja saako mitä vain esittää lavalla? Aika lailla kyllä saa, kunhan valinnat ovat perusteltavissa ja järkevässä suhteessa haluttuun vaikutukseen. Viimeistään Anna Paavilaisen Play Rape (2014) teki ainakin itselleni selväksi, että raiskaus taiteen tekemisen välineenä ei useinkaan ole perusteltu ja (mies)tekijöiden ymmärrys asiasta on usein perin puutteellinen. Toinen (muttei uusi) oivallus oli, että keinojen tulkinta elää ajassa ja paikassa: voihan olla, että Espanjan kesässä 2017 kaiken nähneen paatuneen yleisön ravistelemiseksi raiskaus oli parahultainen keino. Nykyisessä #metoo-herkistyneessä maailmassa saman vaikutuksen olisi varmastikin saanut kevyemmin keinoin. Valmiiden produktioiden vuokraamisessa on riskinsä, kun konteksti, aika ja paikka, muuttuu. Tuli toki mieleen myös, että pitääkö yleisön tulkintaa ylipäätään pyrkiä määräilemään kovalla kädellä: eikö voisi vain luottaa tarinan – ja musiikin – voimaan ja katsojan kykyyn ajatella. Taiteen tekijät tuntuvat nykyisin usein ajattelevan, että ei voi.

Kysessä oli kevään viimeinen Trubaduuri-esitys, jonka jälkeen seurasi hauska yllätys: pääsimme mukaan juhlistamaan tenori Juha Riihimäen eläkkeellejäämistä: Lilli Paasikivi piti puheen ja kukitti, ja kukkia antoivat muutkin sekä Timo Paavola pullon (Lucia-pappa-henkisessä Goyan rooliasussaan). Ja joka välissä me tietysti aplodeerasimme. Mukava tapa juhlistaa pitkää uraa yhdessä yleisön kanssa!

(Nähty: 28.4.2018, Suomen kansallisooppera)