Lämmin tuulahdus aurinkoisen Tampereen kevätsäässä, elämän henkäys vai pirunkeuhkon nariseva ujellus? Sanotaan, ettei elämä ole vaikeaa, pitää vain muistaa hengittää. Henki on elämän välttämätön muttei riittävä ehto, tarvitaan myös toista ihmistä – vaikka hankaliahan ne ruojat tuppaavat olemaan.

Breath. Kuvassa Kimmo Pohjonen ja Tero Saarinen. Kuva: Mikki Kunttu.

Tero Saarinen Companyn uusin teos Breath kantaesitettiin kuukausi sitten Kanadassa, ja Suomen ensi-ilta oli eilen Tampere-talossa. Saarisen rinnalla lavalla oli harmonikkavelho Kimmo Pohjonen, joka on tangeerannut tanssin kanssa aiemminkin. Eikä kyse nytkään ollut taustamusiikista vaan lavalla koettiin kaksi vahvasti läsnäolevaa esiintyjää: Pohjonen tuotti ääntä niin kurkullaan kuin kurtullaan samalla kun liikkui – ja Saarinen paitsi liikkui myös tuotti ääntä.

Breath. Kuvassa Tero Saarinen.
Kuva: Mikki Kunttu.

Vai sittenkin kolme esiintyjää – Mikki Kuntun valot eivät jäneet skenografiseen taustarooliin vaan olivat kolmas toimija. Ehkä vähän epätyypillisesti oli nyt käytössä vahvoja värejä ja varsinkin runsaasto stroboa. Erittäinkin runsaasti, välilä välkkyi ja tuikki satojen ledien voimin miltei häiriöksi asti. Mutta ilmeisen harkitusti: vilkkuvalot loivat vihamielisen ympäristön, alinomaa uhkaavan vaaran tunnun käymättömillä korpimailla, joissa Teemu Muurisen hazmat-potkupuvut huppuineen ja huomioliiveineen tuntuivat ihankin asianmukaiselta varustukselta. Valojen avulla kehittyi myös visuaalisesti toinen toistaan hienompia kohtauksia, kuten kokonaan sininen näyttämökuva, jossa keltainen huomioliivi loisti kulmikkaan liikkeen tahdissa, tai ison kankaan huima kieputtelu vihreän strobon sykkeessä.

Pohjosen harmonikka ei suinkaan ollut ainoa äänilähde – jo teoksen alun huumaavan jylinän myötä saatiin nauttia Tuomas Norvion äänimaailmasta. Ihmisäänelläkin on sijansa: Saarinenkin äännähtelee, mutta erityisen ilmaisuvoimainen on Pohjosen mörähtelevä mennikäiskieli, joka tuntuu käskevältä ja dominoivalta, kuten alkupuolen vihamielisessä dialogissa harmonikallaan vaustautuneen Pohjosen ja intialaista shruti boxia käyttävän Saarisen välillä.

Hahmojen kohtaaminen tuntuukin perin inhimillisellä tavalla vaikealta: Toisaalta on ”ihmisen ikävä toisen luo”, kuten Saarinen haastattelussa muotoili (Veikko Huovista lainaten, kenties Alatalon & Rinteen välityksellä, kuten Tampereella soveliasta onkin). Toisaalta toinen ihminen edustaa myös uhkaa; pitää ottaa mittaa, yrittää soittaa/tanssia toinen suohon, etabloida valtahierarkia – niin kuin eläimet laumassa. Liikkeessä ja äänessä on hillitöntä alkuvoimaa, joka tuntuu vain vaivoin hallitulta. Aluksi uhotellaan omilta laitureilta, mutta lähikontaktiakaan ei vältetä. Tanssillisesti ehkä väkevimpiä kohtauksia nähdään loppupuolella, kun miehet kieppuvat käsivarsikontaktissa kohti takavaloa. Lopulta epäsointu lientyy ja löytyy lämmin symbioottinen yhteys.

Kaksi vahvaa tekijää on haastanut toisiaan, kumpikin töninyt toista tutuilta konnuilta vieraille. Oudolla maaperällä aistit herkistyvät ja mieli terävöityy; outoudesta luovuus voimistuu. Nähtävästi toisen tontille on kuitenkin ollut turvallista astua, toisen ammatillisille käsivarsille heittäytyä – jonkin tason psykologisen turvallisuuden tunne kun on kuitenkin aina tarpeen luovan uskalluksen mahdollistajana. Tämä keskinäisen kirittämisen lopputulos on tavattoman paljon suurempi kuin osiensa summa.

Breath. Kuvassa Kimmo Pohjonen ja Tero Saarinen. Kuva: Mikki Kunttu.

(Koettu: 12.5.2018, Tampere-talo)