Etsiydymme paikoillemme Kuopion kaupunginteatterin Maria-katsomoon, ja Helena Franzén istuu jo näyttämöllä tunnustellen käsistään valuvaa valkeaa hiekkaa (joka näyttää karkealta merisuolalta). Nousee sitten ylös ja alkaa liikkua. Pieni, hennon – jopa hauraan – oloinen nainen liikkuu pienesti ja silti täyttää vaivatta koko näyttämön ja ottaa läsnäolollaan haltuunsa katsojan jakamattoman huomion. Välillä hän rientää etunäyttämölle katse kohti yleisöä, kuin tankatakseen luottamusta yhteiseen kokemukseen – kyllä, olemme edelleen mukana.

Eipä todellakaan tule vilkuiltua sivuille eikä pohdittua huomista kauppalistaa. On ehkä väärin sanoa, että Franzénin liikkeen matkaan on helppo lähteä – ei tarvitse lähteä, hän vie mukanaan. Näin siitä huolimatta, että esiintyminen on kaikkea muuta kuin itsevarmaa ja hallitsevaa; se on varovaista, jopa hapuilevaa… kuin tutkistellen, tuntuuko tämä liike tai tuo asento oikealta… näinkö se olivai ehkä noin.. Hän tuntuu sovittelevan liikkeen fragmentteja kehoonsa ja tutkailevan, tuntuuko tutulta.

Helena Franzén: Extended. Kuva: Petri Laitinen.

Franzénin omaa sooloteosta kuvataan retrospektiiviseksi yhdistäen menneitä muistoja nykyisyyteen. Hän on kiinnostunut siitä, mitä  liikkeestä jää jäljelle – miten ja missä on se tieto, jonka keho muistaa mutta (tietoinen) mieli ei tavoita. Franzén puhuu vähän runollisesti ja mystifioidenkin, mutta asiaa voinee sanoittaa myös kognitiivisin termein: esim. proprioseptiikka on aisti, joka mahdollistaa jäsenten ja elimistön asennon sekä liikkeen tuntemisen, ja proseduraalinen muisti huolehtii fyysisten ja motoristen taitojen kuten liikesarjojen muistamisesta; molemmat  tanssijalle erityisen tärkeitä kognitiivisia kykyjä. Riittävän hyvin opittu ei enää vaadi tietoista käsittelyä. Muistiin jää talteen jotain ja ajan mittaan osa katoaa; palautettassa tieto konstruoidaan tallessa olevista palasista. Sitä enemmän siis hapuilemista, mitä vanhempia liikkeitä yrittää tavoittaa.

Helena Franzén: Extended. Kuva: Petri Laitinen.

Teos ei rajoitu vain proprioseptiikan tutkimiseen: hiekka alleviivaa kokemuksen moniaistisuutta. Franzén paitsi tunnustelee hiekkaa käsissään, myös tassuttelee ja makaa sen päällä – ja noustuaan varistelee sitä vaatteistaan ja valuttaa käsistään ympäri näyttämöä. Valkeat hiekanjyvät pomppivat mustallai tanssimatolla ja niiden äänekäs rapina limittyy sujuvasti Jukka RIntamäen luomaan äänimaisemaan, kuten Franzénin liike Håkan Jelkin projisointipainotteiseen lavastukseen.

Kokonaisuus luo rauhoittavan kokemuksen, moniaistillisen keitaan, joka ajassa ja tilassa tarjoaa levähdyksen yli arjen hälyn. Poistun salista virvoittuneena ja seestyneenä, hetkeksi ainakin.

(Koettu: 16.6.2018, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatteri)