Oma suhteeni Jouko Turkkaan, niin ihmiseen kuin ilmiöön, on aika lailla olematon: hänen Teatterikorkeakoulun aikansa sijoittuu omalla aikajanallani johonkin yläasteeen ja lukion aikoihin, jolloin en vielä isommin harrastanut teatteria. Asioita tuli seurattua lähinnä ohimennen muun uutisvirran mukana. Juuri siksi Ruusu Haarlan ja Julia Lappapaisen Teatterikesässä kantaesitetty Turkka kuolee oli kiinnostava: teema, johon en ollut aiemmin isommin perehtynyt, mutta jolla kuitenkin on ollut vaikutus rooli suomalaiseen teatteritaiteeseen, joka nykyisin on sydäntäni lähellä.

Noin kolmen tunnin esityksessä käydään läpi Turkan elämänkaarta painottuen Teatterikorkeakoulun aikaan ja aikalaisten kokemuksiin. Hyödynnettynä materiaalina listataan käsiohjelmassa peräti kolmisenkymmentä kirjallista ja audiovisuaalista lähdettä, lisäksi on tehty henkilöhaastatteluja. Esitystapa on monimuotoinen: luennointia, Powerpointia, haastatteluvideoita, näyteltyjä pätkiä (varsinkin Turkka-karikatyyri pölähtää usein lavalle kommentoimaan). Dokumentaarinen kerronta on tekijöillä hyvin hanskassa: vaikka kesto on pitkä (ehkä olisi vähän editoimisenkin varaa), se ei puuduta: asia etenee elävästi ja kerronnan muodot vaihtelevat taajaan. Tarina pitää otteessaan.

Turkka kuolee. Kuvassa Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla. Kuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä

Dokumenttiteatterina tämä onkin ansiokkaimpia, mitä muistan nähneeni: runsas ja transparentisti esitelty lähteistö, perusteellinen pohjatyö, elävä dramatisointi ja ainakln näin ulkopuolisen silmin melko neutraalilta vaikuttava ote aiheeseen. Tästä näkökulmasta vain yksi juttu jäi mietityttämään: saiko pari melko katkeran oloista henkilöä turhan runsaasti tilaa; ehkä sama viesti olisi ollut vielä vielä vakuuttavampi, jos sama ”face time” olisi jakautunut useamman samoin kokeneen kesken. Toki nykymaailmassa on tapana asiat henkilöidä, mutta vanhanaikaisena ihmisenä pidän asiaa tärkeämpänä.

Tässä vaiheessa tulee kiusaus langeta kommentoimaan muodon lisäksi substanssiakin. Ja kaikkeahan voin vastustaa paitsi kiusausta (vrt. Oscar Wilde). Timo Harakka (kommentaarissaan Eppu Salmisen kirjaan HS:ssä 19.2.2009) kritisoi aihetta koskevien tarinoiden ”lahkolaisuuden ja fanaattisuuden” pohjavirettä. Sellaisina nämä tarinat ulkopuoliselle usein kuitenkin näyttäytyvät, miltei riippumatta kertojatahosta: karismaattinen uskollisuutta herättävä johtohenkilö, vahva me/he-jako, vastapuolen demonisointi molemmin puolin. Ulkopuolisena on välillä vaikeaa uskoa sen paremmin puolustajia kuin vastustajia, niin arjelle vieraan kärjekkäiltä tarinat monesti kuulostavat. Siksikin runsas ja monipuolinen lähdeaineisto ja sen avoin esittely antaa Haarlan ja Lappalaisen teokselle uskottavuutta.

Jäin myös miettimään, pitääkö huonoa käytöstä sietää poikkeusyksilöltä, heitähän riittää taiteessa, tieteessä, liike-elämässä, jne. Mielestäni vähän voi löysää antaa, mutta ei loputtomiin, epäkunnioittavuus kun on ihmisyyden vastaista. Mutta entä jos suuri luovuus jää silloin käyttämättä; jos kansa- tai jopa ihmiskunta jää sen vuoksi jotain suurta paitsi? Harvoin, jos koskaan, suuretkaan saavutukset ovat yhden tyhjiössä toimivan ihmisen hengentuotteita; yksilön ”suuruus” vaatii tyypillisesti otollista aikaa, paikkaa ja sosiaalista tilausta eli muutokselle altista yhteisöä, jotka nostavat hänet elämää suuremmaksi. Edes karisma ei ole yksilön omaisuutta: kukaan ei ole karismaattinen yksinään vaan suhteessa muihin.

Jos Turkka ei olisi ravistellut teatteria, eiköhän sen olisi ennen pitkää tehnyt joku tai jotkut muut.

(Nähty: 9.8.2018 Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö, Tampereen teatterikesä)