Tintoretto: Valkopartainen mies (n. 1545)

Jos taideteos olisi täydellinen, ihminen ei kestäisi sitä. Niinpä kaikista teoksista pitää löytää virhe. Ja Reger löytää. Tintoretton Valkopartainen mies -maalausta hän on kuitenkin käynyt tarkastelemassa Wienin taidehistoriallisessa museossa jo 36 vuoden ajan joka toinen päivä paitsi maanantaisin. Nyt, poikkeuksellisesti, hän on eilen pyytänyt tuttavansa Azbacherin, joka pitää Regeriä henkisenä isänään, tapaamaan häntä museoon. Ennen tapaamista Azbacher tarkastelee maalausta tarkastelevaa Regeriä etäältä, ja museon vartija Irrsigler tarkastelee molempia.

Kansallisteatterin Vanhat mestarit (2017) perustuu Thomas Bernhardin samannimiseen romaaniin (1985). Minna Leinon ohjaus on suunniteltu taidemuseoon – Helsingissä sitä on esitetty HAM:ssa ja Ateneumissa, ja nyt Teatterikesässä se nähtiin Sara Hildénin taidemuseossa: päähenkilöt jalustoilla kuin patsaat, ympärillä museon näyttelyn teoksia. Katsojille jaettiin tuolit, ja itse sai valita, mihin sen istuttaa, kolmen keskustelevan hahmon ympärille.

Bernhardin teksti (ja Tarja Roinilan suomennos) on runsasta, rytmistä ja melodistakin. Kappalejakoa ei ole, ja virkkeetkin ovat usein hengästyttävän pitkiä. Tai ei hengästyttävän – tiheydestään huolimatta teksti hengittää ilmavasti hengittävää ja on jopa helppolukuista. Paitsi kun pysähtyy ajattelemaan tekstin sisältöä: ei niinkään kevyttä eikä nopeasti ohitettavaa. Kielenrakastajan mieltä suloisesti hyväilevä teksti on monipolvista ja monitasoista niin rakenteellisesti (mm. sisäkkäisiä lainausrakenteita: ”…, Reger sanoo, Azbacher kirjoittaa”) kuin substanssiltaan. Varsinainen asia eli syy, miksi Reger oli kutsunut Azbacherin museoon, selviää vasta 196-sivuisen romaanin sivulla 195. Sitä ennen on kuitenkin ehditty oppia paljon sekä Irrsigleristä että varsinkin Regeristä – ja etenkin taiteesta ja filosofiasta (ja mm. Wienin käymälöistä), tai siitä miten hän ne näkee. Reger on musiikkikriitikko ja filosofi, joka kuitenkin pitää lähes kaikkea taidetta huonona, taiteilijoita ja filosofejakin voittopuolisesti avuttomina. Kyynisyys ulottuu aika lailla kaikille elämänalueille. Toisaalta selviää myös, että hänen rakas vaimonsa on jonkin aikaa sitten kuollut, mikä tekee hahmosta inhimillisemmän ja ymmärrettävämmän.

Vanhat mestarit. Kuvassa Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Hannu Kivioja. Kuva: Mitro Härkönen.

Markku Maalismaa on perin mainio Reger: vähäeleinen, nariseva ja terävä mutta inhimillistä tuskaa kokeva vanhus. Hannu-Pekka Björkman on Azbacherina monin paikoin kertojan roolissa selventäen asioita ilmeikkäästi nyökkäämällä ykskaks yleisöön: ”…, Reger sanoo”. Hannu Kivioja Regeriä ihailevana Irrsiglerinä pääsee hiukan jaloittelelemaankin ympäri museota, toisin kuin muut. Kaikilla on valtava määrä tekstiä, joka soljuu sujuvasti kuin ajatus. Myös miesten keskinäinen synkronointi on täydellinen: yksi jatkaa juuri silloin, kun toinen lopettaa, ja välillä lausutaan tasan yhtäaikaisesti. Huikean nautittavaa! Koreografia perustuu pönötykseen, kun taas puhuttu teksti riehakoi valtoimenaan kuulijan korvia hyväillen. Tätä kieli- ja mielikarkkia nauttisi vaikka kuinka pitkään, jopa niillä kamalilla taittotuoleilla. Toki tekstin sisältö virtaa enimnmäkseen ohi niin ettei runsaan detaljiston annista ehdi täysin nauttia (siksi pitääkin jälkikäteen herkutella kirja).

Jos taide onkin pettänyt eikä filosofiakaan auta, on Regerin ajattelu lopulta yllättävänkin romanttista: ”Olen aina luullut, että musiikki on se mikä merkitsee minulle kaikkea, toisinaan myös, että se on filosofia, korkea ja kaikkein korkein sanataide, kuten myös, että se on yksinkertaisesti taide, mutta kaikki tuo, koko taide, mikä milloinkin, ei ole mitään verrattuna yhteen ainoaan ihmiseen jota rakastaa.”

(Koettu: 10.8.2018, Sara Hildénin taidemuseo, Tampereen teatterikesä)