Saarisen Zimmermann Trio puhutteli temaattisestikin

[Metahuomio: muutaman kuukauden kirjoitussalpauman jälkeen puran muutaman tekstin verran rästiin jääneitä juttuja, alkaen tästä noin 3 kk takaisesta esityksestä…]

Tero Saarisen uusin teos Zimmerman Trio (2018) kantaesitettiin viime tammikuussa Los Angelesissa, ja Suomen ensi-iltansa se sai Helsingin juhlaviikoilla Susanna Mälkin johtaman HKO:n konsertissa – itse koin toisen illan esityksen.

Konsertin avasi Bachin teoksen Musikalisches Opfer (1747) osa Ricercar á 6 Anton Webernin hiukan virkeämpänä sovituksena. Noviisina klassisen musiikin suhteen kiinnitin taas asiatonta huomiota ulkomusiikilliseen: Juuri ennen kuin Mälkki purjehti aplodein sisään, kuului kopsahdus ja eturivin alttoviulusti äityi ihmettelemään soitintaan, kääntyi sitten taakse, vaihtoi soittimen kollegan kanssa ja eikun soittamaan. Sillä välin kaveri näpräsi soitinta, arvatenkin vaivihkaa vaihtoi kielen ja viritti sen Bachin pauhatessa ympärillä. Biisin loputtua vaihtoivat takaisin muitta mutkitta. Ehkä tämä on genressä arkipäivää, mutta näin puusta katsoen varsin ihailtavan sujuvaa kriisinhallintaa.

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. Kuvassa Susanna Mälkki & HKO, Satu Halttunen, Misa Lommi ja David Scarantino

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. Kuvassa Susanna Mälkki & HKO, Satu Halttunen, Misa Lommi ja David Scarantino

Mutta (itselleni) pääasian pariin eli Bernd Alois Zimmermannin sellokonserttoon Konzert für Violoncello und Orchester en forme de pas de trois (1966). Masennukseen taipuvainen säveltäjä sai sen valmiiksi vain muutamaa vuotta ennen itsemurhaansa (johoin hän päätyi lähes nykyikäisenäni). Kuten nimikin sanoo, Zimmermann oli suunnitellut teoksen tanssittavaksi, ja sen muoto onkin klassinen viisiosainen pas de trois: entrée, kolmen tanssijan variaatiot ja coda. Osien nimissä on temaattisia vinkkejä kuten unelmien laakso, keijut, Don Quijote, joutsenet, soturit. Klassisen perinteen hyvin tunteva Saarinen ei kuitenkaan langennut valmiiseen kattaukseen sen enempää muodon kuin sisällön osalta vaan kytki teoksensa tematiikan säveltäjän henkilöhistorian tummempiin sävyihin kuten yksinäisyyteen ja lähtemiseen. Yleensä en abstraktissa nykytaiteessa suuremmin piittaa tekijöiden narratiivisista tai sisältötemaattisista intentioista, vaan koen teokset mieluummin ihan itsekkäästi omin päin, mutta tällä kertaa kuitenkin kokemukseni ja Saarisen kertoma tuntuivat ainakin jossain määrin kohtaavan.

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. Kuvassa Susanna Mälkki & HKO, Satu Halttunen, Misa Lommi, David Scarantino. Kuva: Sakari Viika.

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. Kuvassa Susanna Mälkki & HKO, Satu Halttunen, Misa Lommi, David Scarantino. Kuva: Sakari Viika.

Teoksessa on kolme tanssijaa: mies (David Scarantino) ja kaksi naista (Satu Halttunen ja Misa Lommi), alussa kolmiomuodostelmassa, mies orkesterin takana korotetulla alustalla ja naiset lavan edessä kapellimestarin molemmin puolin – kukin omalla kolmioalustallaan, joita (Mikki Kuntun) väriä vaihtavat ledikalterit eristivät orkesterista. Ajoitain tanssijat liikkuivat toistensa tonteille, mies vallankin, mutta kovin elävää yhteyttä en osannut heidän välillään aistia, vaikka esim. kolmannessa osassa (Zimmermannin termein ”Kolme valkeaa joutsenta”) kaikki kolme liikkuivat yhdessä toisiaan käsistä kiinni pitäen. Liikkeessä oli yhteisyyttä ja tanssijoiden välillä kosketustakin, mutta kokemuksellinen ja emotionaalinen yhteys tuntui enintään hauraalta. Tämä sopi toki teemaan: masennus on helpostikin sosiaalisesti eristävä sairaus, joka ilman hyvää hoitoa voi johtaa kuolemaan. Tämä kohtalo kuvattiin hienosti miehen vaipumisena mustaan hörselömäiseen lavastekomponenttiin omassa yksinäisessä kolmiossaan samalla, kun naiset porskuttivat eteenpäin valkoisten hörselöidensä parissa.

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. HKO, David Scarantino. Kuva: Mikki Kunttu.

Tero Saarinen: Zimmermann Trio. HKO, David Scarantino. Kuva: Mikki Kunttu.

Liike ja musiikki toimivat saumattomasti yhteen. Saarisen kertoi mieshahmon ja soolosellistin olevat säveltäjän alter egoja. Ensinäkemällä ja -kuulemalla en kokenut näiden erityistä yhteyttä ilmeisenä, mutta orkesterin ja tanssijoiden vahva yhteys ylipäätään oli kyllä nautittavan tiivis. Hienoja hetkiä olivat myös joidenkin osien välissä nähty liike ilman musiikkia. Liike oli verraten hienovaraista ja tuntui jopa pidäkkeelliseltä, mikä sopi hyvin paitsi orkesterin täyttämän lavan asettamiin fyysisiin rajoitteisiin myös valittuun tematiikkaan. Teos ei tuottanut vallatonta wow-kokemusta vaan enemmänkin puhutteli sisältäpäin, herkistäen tutkistelemaan tutun tummahkoakin tunneskaalaa. Olikin hyvä jäädä hetkeksi istumaan ennen väliaikakakofoniaan katoamista.

Väliajan jälkeen oli vuorossa vielä Richard Straussin Alppisinfonia (1915) kaikkine kohtuuttomuuksineen – jos lava oli Zimmernannin kohdalla ahdas orkesterin ja tanssijoiden sovittautuessa samaan tilaan, vuosi se nyt satoine soittajineen yli äyräidensä osan vaskiryhmästä soittaeessa jopa lavan ulkopuolella. Alppisinfonia on valtavan runsas ja monipuolinen kokoelma erihenkisiä osia aamuyöstä alkaen iltayöhön saakka. Ihan toimiva aistimus-kokemuselimistön huuhtelu Zimmermannin-Saarisen jälkeen!

(Koettu: 31.8.2018, Musiikkitalo, Helsingin juhlaviikot)

Traileri:

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.