Näin pari vuotta sitten jostain striimauspalvelusta Julian Jarroldin ohjaaman elokuvan Kinky Boots (2005), jonka tarina (Geoff Deane & Tim Firth) ja toteutus tekivät vahvan vaikutuksen. Kun elokuvan pohjalta tehty Broadway-musikaali (2013) Cyndi Lauperin musiikkiin ja Harvey Fiersteinin käsikirjoitukseen tuli Helsingin kaupunginteatteriin, niin sehän toki piti mennä katsomaan.

Tositapahtumista inspiraationsa saanut tarina sijoittuu Northamptoniin, Englannin Itä-Midlandsin alueelle, jossa Charlie Price on saanut vaivoikseen sukunsa perinteikkään kenkätehtaan, jonka laatujalkineet eivät enää pärjää halpatuonnille. Sattuma johdattaa hänet Lolan drag-esitykseen, ja monensorttisen kipuilun jälkeen tehdas työntekijöineen pelastuu, kun tylsien monojen sijaan aletaan tuottaa näyttäviä show-saappaita drag queeneille. Mukana on luonnollisesti myös rakkautta ja suuria tunteita.

Kinky Boots – kuvassa Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola. Kuva: Mirka Kleemola.

Vaikka esittävästä taiteesta nauttimisen harrastukseni joskus kauan sitten alkoikin juuri musikaaleista, tulee niitä nykyisin nähtyä kovin harvoin. Kamalan usein suomalaisista musikaaliesityksistä on jäänyt vaivaantunut fiilis, kun viihdyttävyyttä on sorruttu hakemaan helppohintaisin keinoin. Viime vuosina tilanne on kuitenkin tuntunut olevan kääntymässä parempaan: tekemisessä ja tekijöissä tuntuu tapahtuneen laatumuutos. Kinky Bootsin ohjaaja Samuel Harjanne on ollut tekemässä musikaaleja jo pitkään, ehkä osin niitä vaivaannuttaviakin, mutta käynyt viime vuosina kypsymässä Lontoossa ammattimaisen musiikkiteatterin opintojen parissa. Jos Kinky Boots on tästä näyte, lienee lupa pitää jatkossakin odotukset korkealla.

Kinky Boots – kuvassa keskellä Lauri Mikkola. Kuva: Mirka Kleemola.

Mikä tässä musikaalissa sitten on niin laadukasta? Toki perusasiat eli taidokas laulu, tanssi ja näytteleminen sekä näyttävä skenografia, mutta niillä voi päästä vasta ihan hyvälle tasolle. Sen yli vie vaikuttavuus ja uskottavuus: Teatteriin toki kuuluu illuusio, yhteinen sopimus, että katsojat ovat uskovinaan, mitä lavalla esitetään, mutta laadukas esitys ei vaadi katsojalta tässä kohtuutonta pinnistelyä. Siinä auttaa, kun tekijät kunnioittavat tarinaa ja teemoja sen sijaan, että niille naureskellaan tai redusoidaan köykäiseksi vitsiksi. Se vaatii myös yleismiesjantusten sijaan – tai vähintään heidän ohellaan – erityisosaajia – kuten tässä juuri vakavasti otettavaan musikaaligenreen perehtyntyt ohjaaja. Tai ammattitanssijat lavalla:: katsojan huomio kiinnittyy näihin osaajiin, ja jää yleisfiilis, että koko ensemblehän tanssi mainiosti (vaikka moni ehkä ei). Jotkut sivuhahmoista olivat ehkä karikatyyrisiä hahmotelmia, mutta pääroolit oli ohjattu ja tulkittu hyvin uskottaviksi, mikä huipentui mm. Charlien (Petrus Kähkönen) ja Lolan (Lauri Mikkola) perin koskettavassa duetossa (”Kuin poikansa en ois”).

Kinky Boots – kuvassa Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen. Kuva: Mirka Kleemola.

Teknisen laadun lisäksi puhuttelevat teemat. Pitäisikö Charlien jatkaa suvun perinteitä isän toiveen mukaisesti tai alistua itserakkaan vaimokokelaan tallukaksi – vai uskaltaako sittenkin  valita ihan oma tiensä? Autenttisuus ja itsensä toteuttamisen oikeutus on läpikäyvä teema, jota kerrotaan myös transihmisten tarinoin. Yleisössä oli toki väkeä, jonka nauruhermoja miehet mekoissa -teema puhutteli jo sinänsä, mutta haluaisin kuvitella havainneeni, että sensorttinen röhöttely vaimeni tarinan edetessä ja syvetessä. Drag-revittelyn ohella sukupuolen ilmaisun käsittely on melko kehittynyttä: Lolalle drag ei tunnu olevan pelkkä show-hahmon pukeutumiskoodi, vaan hän elää sitä myös arjessa.

Transvestisuus, tarve ilmaista toista sukupuolta kuin mikä syntymässä on määritetty, on sukupuolen ilmaisua, joka on kielletty syrjintäperuste – Suomen lakiin kirjoitettuna tosin vasta vuodesta 2015, ja sairausluokituksestakin se poistui vasta 2011. Tässäkin kehityksessa olemme siis jälkijättöisiä. Lain suojasta huolimatta transvestiitit ovat kuitenkin syrjinnän pelon vuoksi usein ns. kaapissa eli editoivat osan pois julkisesta minästään, mikä ei ole hyväksi kenellekään.

Oscar Widen suuhun aseteltu lainaus ”Be yourself – everyone else is already taken” onkin edelleen ajankohtainen motto (vaikkei tiettävästi hänen kirjallisesta tuotannosta olekaan).

(Koettu 27.9.2018, Helsingin kaupunginteatteri)