”Mikä on elämän tarkoitus”, ”mitä ihmisen tulisi tavoitella”, ”hot sexy babes”. Faust selailee nettiä goethe-hakukoneella ja löytää naisen kuvan, joka muuttuu koiraksi, joka muuttuu… Mefistofeleksi! Mm. näin Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) kohtaa Jussi Nikkilän (1982-), ja siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää.

Tänä vuonna Helsingin juhlaviikkojen ohjelmasta tuli nähtyä vain muutama esitys – Kohtauksia Goethen Faustista oli kuitenkin välttämätön: Robert Schumannin oratorio (1858) on varsin harvoin kuultu teos, ja lisäksi tekijäkaarti oli erityisen lupaava.

Kohtauksia Goethen Faustista. Kuvassa Sanna-Kaisa Palo ja Hannu Kivioja. Kuva: Jussi Nikkilä.

Goethen Faust (1808 ja 1832) on kristilliseen mytologiaan perustuva tarina, joissa ihminen myy sielunsa paholaiselle, Mefistofeleelle. Faust tekee diilin: ennen kuolemaa Mefistofeles toteuttaa Faustin toiveet, mutta kuoleman jälkeen osat vaihtuvat ja Faust palvelee paholaista. Faustin tulkinnoissa voi nähdä teemoja kuten ahneus, toisten ihmisten (ja luonnon…) käyttäminen omien pyrkimysten välineinä, kyltymättömyys, kohtuuttomuus, jne. Näitä on tullut pohdittua joskus aiemmin, joten tällä kertaa päähuomioni kohdistuu taiteelliseen toteutukseen.

Tekijöistä kiinnitti ensittäin huomiota Jussi Nikkilä, jonka nimiin on kirjattu käsikirjoitus, ohjaus ja leikkaus; sekä Hannu Linnun johtama RSO. Nikkilän ja RSO:n yhteistyö on aiemminkin kantanut maittavaa hedelmää. Nyt ei ollut säästelty (paitsi kamalassa esityspaikassa): RSO:n ja Linnun lisäksi esiintymässä oli kolme kuoroa (Tapiolan kamarikuoro solisteineen, EMO Ensemble, Cantores Minores), 10 laulusolistia ja 10 näyttelijää. Live-musiikin, -laulun sekä -näyttelemisen ja -tanssin lisäksi seassa oli vielä elokuvaosuuksia. (Ja Wagner kuvitteli tekevänsä Gesamtkunstwerkiä…)

Kohtauksia Goethen Faustista. Kuva harjoitustilanteesta. Kuva: Petri Anttila.

Tila ei ollut ehkä ihan optimaalinen kaikkien komponenttien integroitumiseen (väitän, että RSO:n kotipesä eli Musiikkitalon konserttisali olisi toiminut paremmin), mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus toimi hienosti. Laulusolistirooleista eniten värisyttivät Solile Isokosken Gretchen, Markus Suihkosen Mefistofeles, Tuomas Katajalan Ariel ja Helena Juntusen Huoli. Orkesterissa ja kuoroissa oli voimaa ja herkkyyttä. Näyttelijöistä loistivat varsinkin Sanna-Kaisa Palo pirullisen uskottavana Mefistona ja alati onnettoman oloinen Hannu Kivioja Faustina. Liikkeestä lankeaa erityismaininta Miro Lopperille kuolleen kummituksena lemuurina ja varsinkin ilman henki/kukkaispoika Arielina (ja Arielin puvustuksesta (Jeremy Scottin Adduineen) – ja muutenkin – bonuspisteet pukusuunnittelija Niina Pasaselle).

Kohtauksia Goethen Faustista. Etualalla Miro Lopperi ja Hannu Kivioja. Kuva: Jussi Nikkilä.

Aineksia oli runsaanlaisesti, mutta Nikkilän konsepti ja ohjaus oli hallinnassa, esim. tulkinnan suhteen ei lähdetty liikaa keulimaan: kuvasto päivittyi nykyaikaan, mutta pysyi siinä määrin geneerisenä ettei rajoittanut vastaanottajan mielensisäisiä tulkintamahdollisuuksia. Vielä voisi poimia ja mainita joitain mainioita oivalluksia, mutta lista olisi niin pitkä, että jääköön. (YLE taltioi tämän – jospa se joskus vielä nähdään televiissiosta.)

Parin RSO-konkarikävijän kanssa vaihdoin ohimennen ajatuksia esityksen jälkeen – heille ehkä musiikki olisi riittänyt; itse viehätyin suuresti toisaalta visuaalisesta dramatisoinnista ja etenkin siitä, että tässä oli ihan valtavasti kaikkea yli totunnaisten rajojen, ja se kaikki toimi mainiosti yhteen. Ylitsevuotavaa ja ihan mahtavaa!

(Koettu: 23.8.2019, Kaapelitehtaan Merikaapelihalli)