Nyt on vihdoin avattu kotimaisin voimin tehty ja esitetty Richard Wagnerin Ring. Kansallisoopperassa olen nähnyt aiemman, Götz Friedrichin ohjaaman produktion, jota esitettiin parikymmentä kertaa vuodesta 1996 lähtien. Olikin siis jo aika saada uusi produktio portfolioon. Tätä toivottavasti esitetään vielä runsaasti tulevina vuosina – varsinkin, kun kaikki halukkaat eivät ainakaan Reininkultaa päässeet nyt vielä kokemaan.

RIng-tetralogiassa Reininkulta on ikään kuin prologi, yksinäytöksinen ja ”lyhyt” (2:40) pätkä, jossa taustoitetaan tulevia tapahtumia ja tematiikkaa sekä esitellään musiikillisia johtoaiheita. Nibelung-kääpö Alberichia, kiima polttelee jäsenissä, ja hän vokottelee reinintyttäriä, veden nymfejä, jotka vain naureskelevat tälle – hölösuina he kuitenkin paljastavat varjelemansa reininkullan salaisuudet. Torjuttu Alberich luopuu rakkaudesta (himonhan voi silti tyydyttää!) ja ryöstää saavuttaakseen maailman valtiuden. Toisaalla Wotan on rakennuttanut jumalten asuinsijaksi Walhallan, ja rakentajat, jätit Fafner ja Fasolt, vaativat luvattua palkkiota, Wotanin vaimon Frickan sisarta Freiaa. Tämä on jumalille tiukka paikka, koska heidän ikuisen nuoruuden lähteensä ovat Freian hoitama puutarhan kultaiset omenat. Niinpä puolijumala Logen avulla jätit suostuvat vaihtamaan Freian reininkultaan, jonka jumalat ryöstävät (varastavat varkaalta) Alberichilta, joka kuitenkin kiroaa kullasta taotun sormuksen.

Reininkulta. Kuvassa Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalen, Jukka Rasilainen. Kuva: Suomen kansallisooppera/Ralph Larmann.

Anna Kelon ohjaus on uskollinen tekstille: näyttämöllepano pysyy ajattomana ja yleisinhimillisenä sijoittuen  fantasiamaailmaan, jättäen näin katsojalle vapauden tehdä tulkintoja ja liittää tematiikkaa oman elämänsä ja kokemusmaailmansa kannalta relevantteihin asioihin – sen sijaan, että ohjaus lukitsisi tulkinnan esim. pakottaen teoksen jonkin poliittisen ideologian käsikassaraksi, niin kuin joskus tapahtuu. Taiteen vastaanottajana ja kokijana pidän siitä, ettei tulkintoja pureskella valmiiksi ja syötetä kuin vauvalle.

Retroa ei kuitenkaan nähdä vaan varsinkin visuaalisesti erittäin onnistunut näyttämökuvan päivitys – olihan lavastukseen, liikkuvaan kuvaan ja valaistukseen kiinnitetty Mikki Kunttu ja puvustukseen Erika Turunen. Näille nautinnoille pitää antautua livenä, jotta niistä saa kaiken irti, mutta mainittakoon muutama erityinen oivallus: Jätit esiintyivät kahtena suurena näyttönä, joissa heidän kasvonsa vääntyivät ennalta kuvatussa kuvavirrassa tuottaen groteskiutta ja pientä hauskuuttakin. Nimiosa, itse reininkulta, oli toteutettu paljolti valoin kuten kivessä kultasuonina ja valokeilojen keskityksenä Alberichiin tämän anastaessa sen. Näyttävällä animoidulla videokuvalla oli toteutettu Alberichin muuttuminen jättiläiskäärmeeksi.

Reininkulta. Kuvassa Jyrki Korhonen, Tuomas Pursio, Tommi Hakala, Koit Soasepp, Lilli Paasikivi. Kuva: Suomen kansallisooppera/Ralph Larmann.

Solisteista Jukka Rasilainen teki mainion Alberichin laulaen ja varsinkin näytellen. Tommi Hakala jämäkkänä Wotanina ja Tuomas Katajala vikkelän ilmeikkäänä tulitukkaisena Logena vakuuttivat, samoin jykevät bassojätit Jyrki Korhonen ja Koit Soasepp (joka – tosin virolaisena – lasketaan tässä kotimaiseksi). Naisrooleista mieleen jäivät etenkin reinintyttäret (Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalen) ja Lilli Paasikiven Fricka. Kaikkiaankin solististon kokoonpano oli onnistunut, niin yksilöinä kuin yhteentoimivana ensemblena.

Vaikken musiikin piirteistä ja yksityiskohdista väitä juuri mitään tietäväni, erinomaisen hyvältähän tämä korvissa kuului Kansallisoopperan orkesterin soittamana ja pulpetilleen kyyryssä hiipineen Esa-Pekka Salosen johtamana. Wagnerin oopperoissa ssa pidän etenkin siitä, että siitä lähes tyystin puuttuu tekstin toisteisuus, jota vanhemmissa oopperoissa usein on uuvutuksen asti. Wagnerissa mennään koko ajan eteenpäin – ihan tosi hitaasti, mutta eteenpäin kuitenkin. Ja vaikkei ehkä ole varsinaisia säihkyviä aarianumeroita, on mahtavan säkeinöivää musiikkia, kuten Reininkullan alkusoitto ja kullan esittely johtoaiheineen.

Reininkulta. Kuvassa Tommi Hakala, Tuomas Katajala, Dan Karlström. Kuva: Suomen kansallisooppera/Ralph Larmann.

Katsoin myös produktion muutaman viikon takaisen tallenteen Areenasta. Vaikka tallenne on oikein hyvin tv-ohjattu (Tiina Siniketo, taas) taiten tasapainotellen laajan kuvan ja tapahtumien yksityiskohtien korostamisen välillä, oli live-kokemus silti kokonaisvaikuttavampi. Toki tv:ssä on etunsa: tekstitystä tulee seurattua paremmin ja varsinkin Alberichin kasvojen ja kehon ilmeikkyys tulee paremmin esiin, samoin jotkut mainiot yksityiskohdat kuten Wotanin puuttuvan silmän toteutus. Toisaalta livenä korostuu paremmin kokonaisvisuaalisuus ja mm. kohtausten välikevisualisoinnit. Kannattaa siis mieluummin nähdä molemmat!

Jos Ringin muut osat ovat vähintään tätä tasoa, niin hyvin kelpaa näillä mennä vuosia eteenpäin.

(Koettu: 10.9.2019, Suomen kansallisooppera)