Pjotr Tšaikovskin Pähkinänsärkijä kuuluu monien balettitalojen joulunajan vakio-ohjelmistoon. Eesti Rahvusballettissa näin Ben Stevensonin version, joka kantaesitettiin Houstonin baletissa vuonna 1987. Varsinkin libretoltaan se jatkaa Petipan perintöä, mutta on osin ilahduttavasti virkeämpi.
Alkusoiton aikana väkeä kulkee esiripun editse Stahlbaumeille. Olohuoneessa onkin pian melkoinen vilske, kun ylienergiset lapset ja kuriton isoisä mellastavat. Drosselmeier tuo Klaaralle Pähkinänsärkijä-nuken, joka yöllä herää henkiin johtamaan tappeluksia hiirten hyökättyä taloon. Taisto päättyy Pähkinänsärkijän voittoon, kun Klaara puuttuu menoon kengällään. Samassa talo muuttuu talvimaisemaksi ja Pähkinänsärkijä Prinssiksi, joka tanssii rauhallisen pas de deux’n Lumikuningattaren kanssa. Lumihiutaleiden kaunis tanssi sujuu perinteisesti oopperan poikakuoron tahtiin. Prinssi ja Klaara taittavat väliajalla reellä matkan makeisten valtakuntaan, jossa esitetään karakteritanssit sekä Prinssin ja Makeishaltijattaren grand pas de deux. Loppukohtauksessa Klaara on taas vuoteessaan.

Pähklipureja. Hiirten huoltojoukkoja taistelun tuoksinassa. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.
Stevensonin versio on joiltain osin ilmaisukeinoiltaan hiukan teatterillisempi kuin jotkin muut: esim. jouluilta kerrotaan usein hiukan hillitymmin, mutta Stevensonin ote antaa tilaa hauskoille hahmoille kuten pössykkänsä kanssa riehuva poika Fritz (Iago Bresciani) ja viinaa tissutteleva (ja lapsillekin tarjoava) iloisen hiprakkainen isoisä (Vitali Nikolajev). Drosselmeier (Anatoli Arhangelski) kuvataan ohjelmanumerona, joka viihdyttää tekemällä taikoja ja lukemalla kirjaa tyttölapsille ja joka poistuu kuvioista jätettyään pähkinänsärkijänuken Klaaran (Oksana Saar) unileluksi. Hiiret – ehkä Hiirikuningasta (Nikos Gkentsef) lukuunottamatta – on kuvattu pelottavan sijaan sympaattisempina kuin monessa muussa versiossa. Klaaran ja Makeishaltijattaren (Ketlin Oja) lisäksi on peräti kolmas naisrooli, Lumikuningatar (Lola Howard). Toinen näytös noudattelee tottuja kuvioita, tosin mm. kokkien osuus tuo mukaan taas vahvemmin teatterillisuutta. Pähkinänsärkijä-prinssi (Francesco Piccinin, Suomen kansallisbaletin nuorisoryhmästäkin parin vuoden takaa tuttu) tanssii Makeishaltijattaren kanssa Klaaran katsoessa sivusta. Tarina on kaikkiaan helppo kehystää lapsen uneksi ilman, että uni vuotaisi todellisuuteen, kuten joissakin versioissa – tai että siihen tarvitsisi välttämättä liittää tyypillisiä ulkotanssillisia merkityksiä kuten tytöstä naiseksi kasvamisen teemoja.

Pähklipureja. Pähkinänsärkij-prinssi ja Lumikuningatar. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.
Tanssi kunnioittaa klassisuudessaan Petipan-Ivanovin perintöä, muttei jää sen pölyttyneeksi vangiksi vaan tekee rohkeasti irtiottoja. Varsinkin karakteritansseista tuntuu puuttuvan perinteinen puuduttavuus: arabialainen tanssi on erityisen kaunis ja akrobaattisuudessaan häikäisevä duetto (Jevgeni Grib & Heidi Kopti); kiinalainen tanssi kahden miehen (Alex McCleery & Liam Morris) taidokas keppijumppa ja venäläinen trepak henkeäsalpaavan virtuoosinen soolo (Ali Urata). Karakteritanssit enmmäkseen duettoina ja sooloina toimivat erittäin hyvin: ei vain siksi, koska ne sopivat pienelle näyttämölle, vaan ne myös vaikuttavat totuttua tiiviimmiltä ja intensiivisemmiltä. Toki mukana on perinteisesti myös hienoja joukkokohtauksia kuten lumihiutaleet ensimmäisen näytöksen lopussa sekä loppupuolen kukkaisvalssi.

Pähklipureja. Trepak. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.
Tämä oli viides eri versio Pähkinänsärkjästä, jonka olen livenä nähnyt, ja omaan makuuni selvästi kiinnostavimpia: perinteinen liioitellun jäykistelevä balettipönötys oli minimissään; monin paikoin teatterillisempi ilmaisu toi osaltaan keveyttä ja kiinnostavuutta; ja paikoin tuorestettu liikemateriaali herätteli ihastusta.
(Koettu: 20.12.2019, Eesti Rahvusballett, Tallinna)