Tallinnan-reissuni pääasiallinen syy oli nähdä Liisa ihmemaassa (Alice imedemaal), jonka ensi-ilta Rahvusballettissa oli ollut vajaa kuukausi sitten. Lewis Carrollin alkuperäistarina on niin mielikuvituksellinen, että sen toteuttaminen näyttämölle, muodossa tai toisessa, on välttämättä väkevää luovuutta vaativa juttu. Aiemmin näkemäni Christopher Wheeldonin ja Jorma Elon versiot olivat keskenään kovin erilaisia mutta molemmat oikein hyvin toimivia, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten Teatro di San Carlossa alun perin 2017 kantaesitetty Gianluca Schiavonin versio aihetta käsittelee.

Tarina lähtee liikkeelle videolla, jossa Liisa kuljeskelee ystävänsä kanssa Tallinnan vanhassa kaupungissa ja päätyy vanhan hylätyn teatterin (joka näyttää kovasti Rahvusooperilta…) lavalle. Jossain vilahtaa kanihahmo, joka heittäytyy telineiltä takanäyttämön pimeyteen; Liisa hyppää perässä ja putoaa syvälle… ihmemaahan! Siellä tapahtumat etenevät pitkälti Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa (1865) -romaanin mukaisesti valkoisine kaneineen, runsaine eläinhahmoineen, hassun hatuntekijän teekutsuineen, kukkia maalaavine puutarhureineen, herttakuningattaren krokettipeleineen, oikeudenkäynteineen kadonneesta piirakanpalasta jne. Lopuksi Liisa havahtuu vanhan teatterin lavalta. Jotain, kuten hahmot Tittelityy ja Tittelitom, on lainattu myös Carrollin jatko-osasta Liisan seikkailut peilimaailmassa (1871).

Alice Imedemaal. Hatuntekijä. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.

Ensimnmäisenä teki vaikutuksen erittäin kaunis ja mielikuvituksellisen värikäs lavastus (Andrea Tocchio) runsaine videoprojisointeineen (Sergio Metalli). Videoita käytetään paitsi lavan taustakuvituksena myös ajoittain etuverhossa viemässä tarinaa eteenpäin – ne toimivat poikkeuksellisen hyvin erottamattomana osana näyttämöllepanoa. Myös puvustus (Simona Morresi) seuraa muun skenografian mielikuvituksellista linjaa. Musiikkina on biisejä Tšaikovskilta, Hatšaturjanilta ja Alberto Nanettilta.

Alice Imedemaal. Kaalimato ja Liisa. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.

Jos skenografia tarjoaa jo runsaasti silmäkarkkia, ei sitä puutu myöskään Gianluca Schiavonin koreografiasta, jonka liikekieli on hyvin monipuolista ja hyödyntää oivaltavasti myös liikkumisvälineitä (kuten kilpikonna rullalaudalla ja Valkoinen Kani potkulaudalla). Upeita numeroita ovat mm. Hatuntekijän (Sergei Upkin) soolot teekutsuillaan ja avautuvan kukan sisältä vesipiipun ääreltä luikertavan Kaalimadon (Jevgeni Grib) vartalonkäyttö, samoin Herttakuningattaren (Ana Gergely) osuuksia on ilo seurata. John Halliwell tekee Valkoisen Kanin taitavasti ja sympaattisesti, samoin Laura Maya Liisan, jolla on mm. hieno duetto Herttasotilaan (Francesco Piccinin) kanssa. Irvikissaa jäin kaipaamaan vähän isommasti, se vilahti vain viitteellisesti videolla tassunjälkineen. Hienoja ryhmäkohtauksia oli toki myös, mm. sotilailla toisessa näytöksessä.

Alice Imedemaal. Valkoinen kani. Kuva: Eesti Rahvusballett, Rünno Lahesoo.

Schiavonin, Wheeldonin ja Elon teoksissa on suurelta osin sama Carrollin perustarina, jonka kukin heistä on istuttanut hyvin erilaiseen kehykseen. Carrollin Liisa on varsin itsenäinen toimija eikä miesten vietävänä, ja sille ajatukselle Schiavonin kerronta tuntuu uskollisimmalta, kun taas Wheeldonin Liisa on vahvasti Carrol-hahmon/Valkoisen kanin ohjauksessa ja lääpällään Jackiin/Herttajätkään; Elolla taas Liisa päätyy Ihmemaahan isätraumaisena ja pakkoavioliittoa pakoon. Schiavonilla Liisan suhde miehiin ei tunnu samalla tavalla alisteiselta, mikä on perin virkistävää (ja klassisen baletin genressä, mitä tämä ei toki ole, olisi hyvinkin poikkeuksellista).

Erittäin mainio Liisa ihmemaassa tämä!

(Koettu: 22.12.2019, Eest rahvusballett, Tallinna)