Onkohan jo ihan liian myöhäistä muistella viime vuotta? Ihan varmasti on, joten muistellaan! Esityksiä kertyi 102, joista tosin 18 ”etänä” eli elokuvateattereissa nähtyjä oopperoita, näytelmiä ja tanssiesityksiä maailmalta, mutta ”lähilivenäkin” sentään 84. Kuten aina, tanssi dominoi näitä kahdella viidesosalla, konsertteja oli reilu viidesosa, puhedraamaa vajaa viidesosa ja loppu koostui tasaisesti oopperasta, musikaaleista ja muusta. Per viikko esityksiä kertyi 0-14 kpl, keskimäärin pari. Yksittäisistä esityspaikoista tuli tänäkin vuonna eniten kulutettua Kansallisoopperan talon penkkejä, peräti 15 esitystä (vierailunäytökset mukaanlukien, ilmaisjutut poislukien).

Blogijuttuja kirjoitin vain 30 esityksestä – enemmänkin olisi voinut syntyä: joistakin jäi kirjoittamatta huonosta syystä: oli olevinaan välillä vähän kiire ja kaikkea. Mutta enemmän kuin joka kolmannesta lähilive-esityksestä kirjoittelin kuitenkin.

Tero Saarinen Company: Third Practice. Kuvassa Topi Lehtipuu. Kuva: Kai Kuusisto.

Mielenkiintoisesti pinon päällimmäisistä muistuu mieleen usea aidosti monitaiteellinen esitys. Tokihan näyttämötaide lähes aina on monien eri taiteenalojen yhteistyö, mutta tyypillisesti jokin taidemuoto (usein tanssi, musiikki tai puheteatteri) on ikään kuin pääosassa ja muiden (lavastus, puvustus, valot, ääni, …) tehtävä on tukea sitä. Tuntuu kuitenkin, että viime aikoina on alkanut näkyä enemmän teoksia, joissa hierarkia on alkanut lientyä. Malliesimerkki tästä oli Tero Saarinen Companyn Third Practice, jossa erinomaisten osien – liike, musiikki, skenografia – yhdessä niiden synergisen balanssin kanssa tuotti unohtumattoman kokemuksen. Ihan toisenlainen mutta samoin hyvin balansoitu oli RSO:n ja Juhlaviikkojen Kohtauksia Goethen Faustista, jossa yhdistyi korkeatasoinen musiikki, teatteri ja elokuva. Hiukan hiomattomampi timantti mutta sitäkin puhuttelevampi näyttämötaideteos oli Siegfried. Joidenkin mielestä on tarpeetonta sotkea taiteenaloja perinteistä enempää, mutta oma sisäinen esteetikkoni kyllä vinkuu riemusta tämän kehityksen johdosta – (genre)rajat auki ja kaikki keinot käyttöön!

Compagnie Pál Frenák: Lutte. Kuva: Petri Laitinen (Kuopio tanssii ja soi).

Tanssin kohokohtia jos erityisesti tarkastelee, Tero Saarisen Third Practice tulikin jo mainittua; sen Suomen ensi-ilta oli Kuopio tanssii ja soissa, joka 50-vuotisjuhlansa kunniaksi tarjosi taas monipuolisen valikoiman upeita esityksiä huipentuen Jorma Uotisen jäähyväisgaalaan. Muista Kuopion esityksistä hakematta mieleen pulpahtelevat mm. Pál Frenákin väkevä Lutte sekä Dresden Frankfurt Dance Companyn esittämistä Jacopo Godanin teoksista erityisen nautinnollinen High Breed. Syksyllä saatiin harvinaista herkkua, kun mahdollisuus oli nähdä kaksikin Wayne McGregorin biisiä: Autobiography Edits sekä Kansallisbaletin Tripla-illassa Infra. Lappeenrannan balettigaalasta jäi erityisesti mieleen Daniil Simkin. Omaperäisen fyysinen ja tavattoman kaunis oli myös Mimoart Companyn Body Notes. Vuoden kruunasivat vielä joulukuun satujutut eli Kansallisbaletin Peppi Pitkätossu ja Viron kansallisbaletin Alice Imedemaal. Ei tässä tokikaan kaikki, mutta nämä nyt päällimmäisinä mieltä tonkiessa.

Turun kaupunginteatteri: Hamlet. Kuvassa Jussi Nikkilä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Puhenäytelmistä pitää nostaa pari Hamletia. Suhtautumiseni klassikoiden tekemiseen on kaksijakoinen: mieluummin kokisin uusia juttuja ja välillä pidän vaikeava ymmärtää, miksi samoja teoksia tehdään aina uudelleen lähes samalla tavalla (etenkin klassisessa baletissa ja jossain määrin myös oopperan ja puhenäytelmien ”kaanonissa”). Klassikon uudistaminen taas tuntuu kamalan vaikealta lajilta ja eikä aina oikein onnistu. Mutta kun se onnistuu, lopputulos voi olla aivan mainio, kuten Turun kaupunginteatterin Hamlet ja täysin erilainen Tanssiteatteri MD:n  Hamlet Private. Dokumenttiteatterigenrestä jäi mieleen myös Tampereen Teatterikesässä nähty La Reprise, joka herätti suuria ja pitkään muhivia tunteita, muttei hyvällä tavalla.

Tampereen teatteri: Notre Damen kellonsoittaja. Kuvassa Petrus Kähkönen. Kuva: Heikki Järvinen.

Tampereella näin myös kaikki mieleen jääneet musikaalit: Teatterikesän ohjelmistossa Hairin oppilaitostuotanto ylitti odotukset. Kansainvälisistä klassikoista Työväenteatterin Billy Elliot ja Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittaja olivat laadukkuudessaan hyvinkin Tampereen-reissun väärtejä; mainita voi myös samalla reissulla nähdyn kevyemmän Poikabändin visuaalis-viihteellisine ansioineen.

Suomen kansallisooppera: Reininkulta. Kuvassa Jukka Rasilainen. Kuva: Suomen kansallisooppera/Ralph Larmann.

Oopperoista suurin osa oli etäesityksiä, mutta live-esityksistä mieleen jäi  erityisen elävästi Kansallisoopperan uuden Ring-sarjan ”esipuhe” eli Reininkulta, joka yllätti erittäin positiivisesti ja nostatti odotuksia tuleville osille. Leffateatterivelvityksenä maailmalta tulevista en yleensä bloggaa, koska ne ovat jotenkin eri sarjassa ”lähilive”-kokemuksen puuttumisen vuoksi, mutta siltä saralta on kuitenkin erityismainittava Metropolitanista syksyllä sähkötetty Philip Glassin Akhnaten, joka Phelim McDermottin ohjauksen ja varsinkin kontratenori Anthony Roth Costanzon ansiosta jätti esteetiikan vastaanottoelimistöön lähtemättömän jäljen.

Uusi vuosi on jo pitkällä, ja jonossa jo yksi blogijuttu odottamassa, joten uutta kohti!