Kansallisbaletin Tripla-ilta sisältää kolme kovin hyvinkin erilaista teosta: Wayne McGregorin Infra (2008), George Balanchinen Serenade (1934) ja Jerome Robbinsin The Concert (1956).

Brittiläinen McGregor on kiinnostavimpia nykykoreografeja, mutta hänen teoksiaan on kovin niukalti nähty Suomessa. Royal Balletille kymmenkunta vuotta sitten tehdyn Infran liike on virkistävän omaperäistä ja yksityiskohdiltaan haastavan runsasta vilkkaine käsineen, ylävartalon kiertoineen, hypähtelyineen, nostoineen, jne. Teoksessa on tasapainoisesti soolo-, duetto- ja ryhmäosuuksia, joista mielenkiintoisinta liikettä on etenkin sooloissa. Vaikka muutoin teos on hyvin kiinni tässä ajassa, on joissakin pariosuuksissa harmillista taantumista klassisen baletin sukupuolirooleihin: nainen tanssii ja mies toimii telineenä ja nostolaitteena.

Infran skenografia on niukka: Julian Opien videoinstallaatio, jossa ihmishahmot kävelevät koko näyttämön ylittävällä näytöllä. Max Richterin teosta varten kirjoittama alkuperäismusiikki sisältää paitsi elektronista äänimaisemaa myös kivoja pianopätkiä sekä parhaana antina meditatiivisen minimalistiset, pienieleisen melodiset jousimusiikkiosuudet (kuten Infra 4, Journey 4, Infra 5 ja Infra 8) – vähän alakuloista mutta lähes juovuttavan kaunista. McGregorin liike toimii sen kanssa upeasti, kunhan ei projisoi siihen turhia tulkintoja vaan malttaa nauttia absoluuttisen musiikin ja liikkeen harmonisesta resonanssista.

Infra. Kuvassa: Mariusz Morawski, Atte Kilpinen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Balanchinen Serenadea on tituleerattu neoklassismin klassikoksi; neoklassismilla tiukkaan tulkiten tarkoitettaneenkin juuri Balanchinen kehittämää klassisesta baletista hiukan vapautunutta balettityyliä. Omaan nykytanssisuuntautuneeseen makuuni se on kuitenkin kovin klassista ja vähän yllätyksetöntä; ajoittain mieleen tuli rytminen voimistelu. Tšaikovskin soljuvan musiikin (Serenadi jousiorkesterille, op. 48 (1880)) kera toki kovasti kaunista, hetkellisen ohikiitävällä tavalla. Ja hauskaa oli nähdä uusista tanssijoista Jun Xia duetossa Salla Eerolan kanssa.

Serenade. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Robbinsin The Concert oli biiseistä ainoa ennalta tuttu, näin sen viime joulukuussa Royal Balletissa, hyväntuulisena lopetusnumerona vähän samaan tapaan rakennetulle kolmen teoksen kokonaisuudelle . En toistele tässä silloin kirjoittelemiani turinoita teoksesta, mutta muutama huomio kuitenkin. Chopiniä lavalla soittavan pianosolistin rooliin oli saatu eturivin nuori pianisti Johannes Piirto. Niin hänen kuin tanssijoiden liike- ja teatteri-ilmaisu ovat teoksen tehon kannalta keskeinen tekijä: vaikka osa hahmoista on lyhytikäisempiä, osalla on kantava rooli läpi koko teoksen, pianistin lisäksi mm. mainiolla sikarimiehellä (Tuukka Piitulainen) vaimoineen (Anna Sariola). Vaikka huumorissa on slapstick-henkeä, se on kuitenkin parhaimmilta osiltaan viattoman hienovaraista ja siksi puhuttelevampaa kuin puhkiavattu hahhahhaa-huumori.

The Concert. Kuvassa: Anna Sariola, Tuukka Piitulainen, Miao Miao Liu, Ilja Bolotov, Xiaoyu He. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Mukavan monipuolinen ilta, erilaisia teoksia kätevissä puolen tunnin annospaloissa. Hienoa taas nähdä, miten monipuolisesti taitavia Kansallisbalettimme tanssijat ovat. Ehkä ilta oli kuitenkin enemmän viihdyttävä kuin vavahduttavan lähtemättömiä jälkiä jättävä (itse asiassa The Concert on ainoa, josta on selkeät muistikuvat tätä kirjoitellessani noin 1,5 viikkoa jälkikäteen, muiden osalta piti tukeutua vahvemmin esityksen jälkeen kirjattuihin muistiinpanoihin).

(Nähty: 2.10.2019, Suomen kansallisbaletti)