Suhtaudun aina vähän ennakko- ja epäluuloisesti ikivanhojen klassikoiden tekemiseen uusiksi. Ymmärrän, että ne ovat hyödyllisiä tekijöille harjoituksen vuoksi, ja tarinathan ovat ikiaikaisia, mutta katsojana odotan, että jos tehdään klassikko nykyteoksen sijaan, niin jotain uutta pitäisi olla, jotta se lunastaisi paikkaansa nykyajassa – ja kalenterissani. Jussi Nikkilän Shakespeare-otteessa on ollut tällaista, mikä sai lähtemään kauas Turkuun katsomaan Paavo Westerbergin uutta Hamletia.

Markus Ilkka Uolevi (Marcellus), Jussi Nikkilä (Hamlet), Severi Saarinen (Horatio). Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Uutta onkin, ainakin ilmiasussa. Pölyinen epookki riisutaan heti prologissa: Hamlet laskeutuu takanäyttämölle hissillä, kävelee pitkää punaista mattoa katsomoon työntyvälle catwalkille, jolla vaihtaa huppariin ja Crockseihin ja sulloo prinssin tamineet saksalaisen kauppaketjun muovikassiin. Kruunu päähän, röyhelökaulus jää catwalkille. Puvustus (Tuomas Lampinen) on kautta linjan näyttävää ja kekseliästä. Lavastuksessa (Markus Tsokkinen) ei nykyaikaisen näyttämötekniikan käyttöä häpeillä: Nousevia näyttämön osia käytetään runsaasti, esim. etunäyttämö nousee linnan muuriksi. Pyörönäyttämö ei ole vain alusta lavasteiden vaihtoon vaan skenografinen väline esitellä kohtaamisia kuten Hamletin ja Ofelian tapaamista tai Hamletin ja Laerteen miekkailua. Videota (Ville Seppänen) on erittäin paljon – paikoin useitakin yhtäaikaisia live-streameja (vähän tosin häiritsi puhe äänen ja -kuvan epäsynkka – ehkä tekniikka ei vielä riitä?). Ai niin, ja lavalla huristellaan tietysti myös oikealla autolla. Valoja ja pimeyttä (Ville Seppänen) käytetään oivaltavasti (tosin kainosti toivoisin, että katsomon sokkisokaisu suoraan silmiin sohottavalla valolla jo pian unohtuisi ohimenevien muoti-ilmiöiden romukoppaan).

Jussi Nikkilä (Hamlet), Eero Aho (Claudius). Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Tekstinä on Eeva-Liisa Mannerin suomennos (1981), ei tosin ihan ilman interventioita – Mannerin tekstistä en löydä esim. Claudiuksen repliikkiä Hamletille: ”Pane se kännykkä pois”, saatikka Marcelluksen ja Horation sanailua: ”Se vei sun housut” – ”Sinä pidät turpas kiinni”. Näinhän teksti lienee ollut elävä ja muuttuva elementti jo Shakespearenkin aikaan. Hauskat populaarikulttuurialluusiot Indiana Jonesiin, Leijonakuninkaaseen, Star Warsiin, jne. availevat mukavasti tulkintamahdollisuuksien kirjoa (”Hamlet, I am your father…”) Muutenkin on shakespearelaisessa hengessä pientä kujeilua synkän tarinan ratoksi, mm. Hamlet riisuutuu prologissa vienoin streaptease-elkein, kuningattaren koira unohtuu roikkumaan liekaansa näyttämöelementin nostaessa kuningasparia, Claudius hyväilee erootillisesti Laerteen reittä heidän ratsastaessaan mekaanistä härkää, jne.

Kuulostaa kikkailun sillisalaatilta? Ei. Vaikka ajoittain siihen suuntaan ollaan kallellaan, ei mene överiksi. Runsaat ja näyttävät puitteet asettuvat täydelliseen balanssiin väkevän näyttelijäntyön kanssa: mm. Eero Ahon tyly sadisti-paskiais-Claudius on peljättävä sellaisenaankin, mutta saa vielä vahvistusta (ja samalla ymmärrystä) rinnastuksesta scifi-sukudraaman arkkipahikseen. Carl-Kristian Rundmanin niljakkaan lipevä Polonius on mainio. Jussi Nikkilän Hamletista on vaikea sanoa mitään hillittyä; herkkävireinen tulkinta on moniulotteisimmillaan puhtoisen ja emotionaalisesti ambivalentin nuorukaisen ahdistuksessa kohtuuttomien vaatimusten ja sisäisen äänen ristipaineissa, kun nuoruuden illuusiot ovat särkyneet. Hamletin monologit ovat kielen juhlaa, ja Nikkilä täyttää niillä vaivatta koko avoimena ammottavan näyttämön. Kerrankin Hamlet, joka valppaasti vaarinottaa omista neuvoistaan näyttelijöille (3. näytöksen 2. kohtauksesta) 🙂

Nautinnollisen ylitodellista.

Jussi Nikkilä (Hamlet), Eero Aho (Claudius). Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

(Koettu: 23.2.2019, Turun kaupunginteatteri)