Everybody’s Talking About Jamie

Dokumenttiteatteri jo tunnetaan, mutta entä dokumenttimusikaali? No ehkä ei ihan dokumenttia, mutta vahvasti todellisuuspohjaisia musikaaleja on noussut viime aikoina esiin. Mielenkiintoinen ja ajankohtainen Everybody’s Talking About Jamie on tässä sarjassa varsin tuore: se kantaesitettiin Sheffieldissä 15.2.2017, ja West Endissä se on pyörinyt vasta reilun vuoden.

Musikaali on saanut innoituksensa BBC:n dokumentista Jamie: Drag Queen at 16 (Jenny Popplewell, 2011). Siinä 16-vuotias Jamie Campbell koillisenglantilaisessa pikkukaupungissa halusi mennä koulunsa prom-tanssiaisiin drag-asussa, mikä herätti vastustusta. Musikaalin tapahtumat on siirretty työläiskaupunginosaan Sheffieldissä vuonna 2017. Jamie New käy viimeistä pakollista kouluvuottaan (year 11). Soveltuvuustestit suosittavat trukinkuljettajan tai vanginvartijan uraa, mutta Jamie näkee tulevaisuutensa drag-taiteilijana. Eronneista vanhemmista äiti tukee täysillä, jopa ostaa Jamielle ekat glamoröösit korkkarit, mutta uuden perheen kanssa elävä isä pitää ajatusta – ja siis poikaansa – inhottavana. Jamie saa opastusta vanhalta drag-queenilta Loco Chanellelta, luo drag-roolin Mimi Me, jossa on menossa tanssiaisiin. Tämä ei koululle sovi, koska koulun oppilaana on Jamie eikä Mimi. Ensin ei käy sekään, että hän tulee Jamiena mekossa ja meikeissä, mutta muiden opiskelijoiden tuen myötä ovi vihdoin aukeaa.

Musiikki (Dan Gillespie Sells) ainakin omaan koulimattomaan korvaani ei kuulosta tyypilliseltä musikaalimusiikilta, sellaiselta, joka houkuttaisi laulamaan mukana (jos osaisi) tai jäisi helpoksi korvamadoksi. Rytmit ja melodiat tuntuvat vaativammilta ja nykypopmusiikkimaisilta – varsinkin jotkut Jamien osuudet ovat jopa aaria-henkisiä performansseja (kuten ”The Wall In My Head”, ”And You Don’t Even Know It”). John McCrea on loistava (”fabulous” olisi varmaan oikea sana) Jamiena – nuoruuden epävarmana mutta silti terveen itsetietoisena, rohkeana poikana, joka joskus haluaa olla tyttö (”I want to be a boy. Who sometimes wants to be a girl.”) Jonathan Butterellin ohjaaman musikaalin toteutus kaikkiaan tavoittaa mainiosti tarinan (Tom MacRae) välittämän avoimuuden, rehellisyyden ja autenttisuuden, jotka eivät sammu, vaikka välillä tulee luntakin tupaan. Aseistariisuvaa!

”Normaalien” teini-iän kasvukipujen lisäksi Jamiellä on taklattavanaan paikkansa löytäminen homona heteronormatiivisessa ympäristössä, ja sen päälle vielä transihmisenä cis-normatiivisessa maailmassa (”The boy so nice he came out twice.”) Jamie ei kuitenkaan representoidu moniongelmaisena ressukkana, joka tarvitsee apua, tai poikkeavana nuorena, joka anoo hyvien ihmisten ylhäältä suomaa suvaitsevaisuutta. Hän on oman elämänsä aktiivinen toimija, jonka joutuminen hakauksiin rakenteiden ja asenteiden kanssa kertoo ongelmista niissä, ei hänessä. Trans-teeman käsittely on enimmäkseen virkistävän kypsää, perehtynyttä ja kosiskelematonta.

Toivottavasti joku toisi tämän musikaalin myös Suomeen. Tämä olisi mainiota temaattista jatkumoa esim. Kinky Bootsille, mutta askelen tai kaksi vieläkin tuoreempaan suuntaan.

(Koettu: 21.12.2018, Apollo Theatre, Lontoo)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.