Helsingin kaupunginteatteri tekee yhteistyötä teatterialan oppilaitosten kanssa, minkä tulos Syntipukki viime syksynä oli – monista hienoista näytteljäsuorituksista huolimatta – osin kivuliaankin kiusallinen katsojakokemus. Nyt Studio Pasilassa nähty Siegfried sen sijaan erottui edukseen tyystin eri tavalla: se on kaunis, herkkä, älyllinenkin teos, joka jätti mielen sekä suloisen seesteiseen että hedelmällisen hämmentyneeseen tilaan.

Joutsenlammen prinssistä nimensä saanut teos on tänä vuonna valmistuvien Katariina Havukaisen (Näty; teksti, ohjaus, skenografia), Julia Jäntin (Teak; skenografia, valosuunnittelu) ja Mikko Kauppilan (Näty; teksti, esiintyjä) yhteistyö, ”näyttämötaidetos” kuten käsiohjelma pyöreästi mutta osuvasti luonnehtii. Teos alkaa ja päättyy kauniiseen näyttämökuvaan, jossa hämärän sinertävän valaistuksen suojassa Kauppila lilluu veden alla ruumisarkkumaisessa akvaariossa keskellä näyttämöä (jonka laidalla katsomo); äänimaailma tuo mieleen rentoutuskasettien valaiden äänet, joihin sekoittuu kaukaa Joutsenlammen alkusoitto. Koskemattoman eteeristä, haavoittuvaa, toismaailmallista – kuten Joutsenlammen Odette?

Kuvassa Mikko Kauppila, kuva: Santtu Salminen

Pian päästään kuivalle maalle ja vaatteitakin löytyy päälle, tanssivyö, paita ja housut. Rujoilevan liikkeen ja äänen tuottaminen sekä merkilliset tekstit herättävät hilpeyttä joissakin katsojissa. Seuraa masokistista haaveilua ruumiillisista toimenpiteistä, Ludvig II:n ”ihailijakirjjeitä” Wagnerille, lapsuuden nakupelleleikkejä, maauimala uimahyppääjineen (Trainspotting-viittauksin – vai katsonko liian vanhoin silmin? :-D) Naimisiinmenoa pakoillaan, 32 fouettén sijaan nähdään 32 pyörähdystä steppikengissä – tällä kertaa Joutsenlammen espanjalaisen tanssin tahtiin. Koetaan ympärileikkaus. Oivalletaan, että Odile on catfish. Paljon mahtuu tuntiin.

Paljon mahtuu lavalle myös taituruutta. Mikko Kauppila esittelee osaamisia ja tekniikoita laajalla skaalalla: hyvin elävää tarinankerrontaa, neljännen seinän rikkomista, laulua, säveltämistä, pianonsoittoa, balettiaskellusta, taitavaa steppiä, hyvin kehollista ilmaisua, kehon estetiikkaa ja mitä kaikkea.

Käsiohjelman mukaan ”esitys on Tšaikovskin Joutsenlammen queer-luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”. Joutsenlampi onkin läsnä pitkin matkaa, paitsi Tšaikovskin musiikin muodossa myös viittein Petipan-Ivanovin koreografiaan. Tekee kuitenkin mieli olla vähän eri mieltä pääväitteestä: itselleni Matthew Bournen Joutsenlampi on tämän narratiivin ikoninen queer-luenta, ja saman kuvailun käyttäminen Siegfriedistä on vaikeaa. Ei siksi, että tämä olisi vähemmän vaikuttava, vaan siksi, että  Joutsenlammen queer-luenta tuntuu olevan vain yksi teoksen moninaisista aineksista: ei tilkkutäkin tilkku vaan enemmänkin loimilangasto värikäässä kankaassa, jonka kuteet muodostuvat runsaasta assosiaatioverkostosta.

Kuvassa Mikko Kauppila, kuva: Santtu Salminen

Queeria on ainakin ja etenkin maskuliinisuuksien esittäminen heteromatriisin ulkopuolelta. Tämä on varsin virkistävää ja tehdään perin viehättävästi. Klassisessa baletissa on tyypillisesti korostuneen pölyttyneet sukupuoliroolit, joissa miehen kapeaan rooliin kuuluu olla vahva ja hallitseva. Tämä Siegfried ei suorita sukupuolta samoin vaan herkemmän sisäisen maailman kautta. Samalla perinteinen ”male gaze” sumenee ja miesvartalo erotisoituu katseen ja halun kohteeksi.

Oletetun assosiaatioketjun Siegfried  – Joutsenlampi – Tšaikovski – Ludvig II – Wagner voi pyöräyttää sykliseksi heittämällä sekaan Wagnerin Ringin Siegfried-hahmon. Nimessä yhdistyvät voitto ja vapaus. Hän on molempien vanhempiensa puolelta ylijumala Wotanin lapsenlapsi, tarinan sankari; ihminen, joka on vapaampi kuin jumalat. Siegfried on keskeinen toimija kehityskulussa, joka lopulta johtaa vanhan kukistumiseen ja maailman avautumiseen uudelle.

Nyt nähty herättää toiveita.

(Koettu: 13.3.2019, Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasila)