Ekan kirjabloggauksen aiheeksi osui Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari (2019), reilu vuosi sitten julkaistu, ja eka kirja, jonka Liukkoselta olen lukenut. Muttei tämän kokemuksen perusteella lainkaan vika.

Päällisin puolin tätä voisi pitää jonkinlaisena dekkarina tai rikosromaanina: tarinan tasolla on tapahtunut kaksi kuolemaa, ehkä murhaa, joita poliisi tutkii. Nuoren miehen ruumiin äärellä poliisi puhuttaa epäiltyä. Samaan aikaan toisaalla tapahtuu toinen puhuttaminen. Muuta kirjassa ei tarinan tasolla varsinaisesti juuri tapahdukaan. Ihan kovin hurjaa action-leffaa ei näillä eväin ehkä filmatisoitaisi.

Mutta tarinan taso ei tässä oikeastaan olekaan juuri lainkaan kiinnostava. Jos olen ihan rehellinen, ja miksipä en olisi sinulle, hyvä oletettu lukijani, en ole edes varma, selvisikö, miten talonmies (joka välillä taisi olla myös isännöitsijä) kuoli. Pojan kuolema selvisi mutta talkkarista en ole varma – ehkä selvisi ja missasin sen, ehkä ei selvinnyt. Mutta se ei oikastaan ole kiinnostavaa.

Kiinnostavaa, ja humalluttavan hurmaavaa, kirjassa ovat ihan muut asiat, kuten kieli, tyyli, rakenne, sivupolut ja näiden moninaisuus. Vitkainen keskustelu lomittuu henkilöiden mielensisältöjen tutkimiseen; rinnakkaisten, sisäkkäisten, assosiatiivisten mieli- ja muistikuvien runsaaseen ja yksityiskohdiltaan perin juurin rikkaaseen läpikäyntiin. Kerronta kuulostaa vuorollaan kunkin henkilön sisäiseltä ääneltä, jota hahmoton kertoja- tai kirjailijaminä tuolloin tällöin kommentoi. Lukijana astun ikään kuin kunkin romaanihenkilön mielensisäiseen maailmaan ja assosiaatiopolkuja pitkin tulen temmatuksi jopa henkilöiden tuttavien mielensisältöihin.

Näissä päissä työstetään ihmiselämän kirjoa, paljolti sen tummempia sävyjä: yksinäisyyttä ja henkistä irrallisuutta, menetyksiä ja kaipausta, addiktioita ynnä muita mielen vaivoja, kommunikaation vajavaisuutta; ihmisten välisten yhteyksien hentoutta ja haurautta. Mutta vellomatta ja märehtimättä, glooriatta. Olemassaolon taakan ahdistava tuska asettuu loimilangoiksi arjen kudokseen, jonka ajoittaiset kirkkaammat pilkahdukset tarjoavat kevyttä hilpeyttä tai ainakin hetkellisen hymyn kareen, jos vinonkin.

Eniten kuitenkin huumaannun kielestä. Se tuntuu tavattoman hallitulta: kukin lauserakenne, sanavalinta, jopa satunnainen välimerkkivirhe, tuntuu tarkkaan harkitulta. Monituisia kertoja pysähdyin jonkin valinnan äärelle, ihan vain mällistelemään ja nautiskelemaan sen estetiikasta tai kurottamaan sen raottamista ikkunoista avautuviin semanttisiin kerrostumiin. Kellontarkasta sommittelusta huolimatta kieli kuitenkin myös virtaa ihanasti, ajoittain kuin soliseva puro, välillä hurjana koskena, toisinaan hallittuun tyylirikkoon riemukkaasti tössähtäen.

En tiedä, onko sopivaista lukea kirjaa samalla tavalla kuin mieluusti vastaanotan nykytanssia: välittämättä merkityssisällöistä, joita tekijä kenties on teokseen jemmannut ja vain nauttien itsekkäästi muodon esteettisistä herätteistä, teoksen aiheuttamista ajatuksista ja tunteista – oli niillä sitten kytkyä tekijän tarkoituksiin tai ei. Tästä romaanista nautin eniten kuitenkin juuri niin.

(Luettu 5.-12.7.2020)