Maskuliinisuuksien monipuolistumiseen törmää ilahduttavan monessa tilanteessa, jopa siinä määrin, että voisi erehtyä luulemaan sen olevan jo valtavirtaa, vaikka todellisuus lienee, että se leimaa vain osaa niistä kuplista, joissa itse satun poukkoilemaan. Perinteiseen miehen malliin kasvatettuna (mutta entä kasvaneena?) on kuitenkin vaikea olla kiehtoutumatta teoksista, joissa asiaa työstetään. Siksi Adi Boutrousin One more thing herätti ennakkoon erityistä mielenkiintoa.

Boutrous sanoo hakevansa harmoniaa ja pehmeyttä perinteisen miehisen vallan ja manipulaation sijaan: toistensa tukeminen, huolenpito, vahva fyysinen yhteys tuottaa pehmeyttä, turvallisuutta ja aitoutta. Lavalla neljä tanssijaa olivatkin lähes jatkuvassa fyysisessä kontaktissa toisiinsa, liikkuen yhdessä, kerääntyen ajoittain pinoiksi tai läjiksi toistensa päälle, kannatellen ja kantaen toisiaan.

One more thing. Kuva: Henna Kokkonen.

Kosketus oli juuri toisen liikettä tukevaa, ei estävää, haastavaa tai muutenkaan konfrontoivaa. Boutrous ei tunnu käyttävän sanaa ”hellyys” vaan ”pehmeys”, mikä kosketuksesta ja yhteydestä puhuttaessa on vissi eronteko. Katsojana koin pehmeyden juuri fyysisenä, toisen fyysisten tarpeiden kuuntelemisena ja niihin vastaamisena. Jäin hiukan kaipaamaan emotionaalisempaa pehmeyttä, juuri sitä hellyyttä. Olisiko se ollut liian rohkeaa, liian ”nextiä leveliä”? Ehkä juuri siksi sallitulla kosketuksella tuntui nyt olevat rajat: Halausotteet tuntuivat olevan ok, reippain kourin  hipeltämättä. Ylipäätään ylä- ja keskivartalo oli sallittua aluetta, mutta käsi takamuksella ei – pari vahinkoa korjautui nopeasti ja käsi hakeutui alaselälle tai yläreidelle. Ote päästä takaa ja sivuilta oli ok, kasvojen kosketus ei – paitsi otsan, jota toinen sai myös omalla otsallaan koskettaa (sehän on ihan biologisestikin jees, sarvien kalistelu yhteen). Niskaote oli sallittu, sehän onkin sekä tukea että valtaa viestivä ote.

One more thing. Kuva: Henna Kokkonen.

Äänimaailmasta pitää kiitäen mainita hiljaisuus, jota oli yllättävän paljon. Se tekee liikkeen katsomisesta intensiivisempää, keskittyneempää, kun visuaalista informaatiota ei lantrata musiikilla tai muulla auditiivisella häiriöllä. Kuopion kaupunginteatterin pienellä Maria-näyttämöllä, ekassa rivissä istuen, vastaanottokokemus oli varsin intiimi.

Paljon oli siis fyysisesti tukevaa kontaktia. Ehkä olisi voitu mennä vähän pidemmällekin, kuoren alle. Riittääkö se, että miehet tukevat toisiansa (muutoin kuin emotionaalisesti), uudistamaan maskuliinisuutta? Oikeastaan se vanha, toksiseksikin mainittu – ja koko patriarkaatin ajatus – aika lailla perustuu juuri sille, että miehet nimenomaan tukevat toisiaan, muiden kustannuksella. Emotionaalinen tukeminen ja hellyys olisivatkin jo ihan eri tason juttu.

(Nähty: 19.6.2022, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatteri)