Vasta pääsin sanomasta, etten pahemmin piittaa narratiiveista nykytanssissa, ja sitten tulee eteen Alan Lucien Øyenin ja winterguests-ryhmän Story, story die. Siinä narratiivi on niin tyrkylllä, ettei sitä voi ohittaa (vaikka yritin): kaikki muu, liike, skenografia, ääni, teksti, palvelevat sitä.

Teema sinänsä on tärkeä ja puhuttelevakin: mitä olemme valmiita tekemään, jotta meistä pidetään, ja miten some-aika tätä kärjistää. Tarvitseeko olla pidetty ja voiko sitä olla omana itsenään vai pitääkö jotain leikellä pois, muuttaa tai lisätä. Ongelma ei ole uusi, kulissien ylläpitäminen oli tuttu juttu ennen interwebsiäkin. Tieteelliseksi teoriaksi Goffman muotoili minän esittämisen jo 1950-luvulla. Tätä identiteettityötä ja rooliperformanssia tapahtuu kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mikä nyt sitten on niin uutta etenkin somessa? Aiheesta on tehty ihan tutkimustakin, mutta omista hihoista putoilee ainakin neljä juttua: 1) Identiteettityö on tietoisempaa, aiemmin implisiittisempää. 2) Kanssakäyminen on huimasti runsastunut, sitä on vaikea päästä pakoon. 3) Eri identiteetit romahtavat yhteen, samalla some-profiililla kun kohtaa ryhmät, joihin muutoin esittäisi eri puolia itsestään. 4) Identiteettityöhön ja roolien hallintaan on ennen voinut kasvaa iän (ehkä viisaudenkin) karttumisen myötä – nyt sitä tekevät jo lapset ja nuoret, vailla sen vaatimaa kypsyyttä. Edellä sanottu siis omaa höpinääni vailla sen kummempaa tieteellistä pohjaa 😄

Story, story, die. Kuva: Henna Kokkonen.

Nyt kun homma on asianmukaisesti miesselitetty, takaisin teokseen. Øyen kuvittaa mainiolla tavalla monia em. asioita: esimerkiksi Jacobin ja alter ego -turrihahmonsa kohtaaminen on identiteettityötä: mikä riittää ja mikä ei, tai mikä on autenttista ja mikä ei. Tai kun toinen hahmo tekee liikaa paljastuksia itsestään, hänet riisutaan ja maalataan ja hänen mahdollisuutensa hallita kuvaansa muiden silmissä heikkenee. Some-käytäntöjen siirtäminen irl-tilanteisiin tuo hupaa: ”I like you” tai ”I follow you” sanottuna kasvokkain on kovin eri juttu kuin jonkin pikkuikonin klikkaaminen ohimennen jollain ruudulla. Yksilön riippuvaisuus muista on yhteinen teema kohtauksissa.

Øyenista kovasti sanotaan, että teoksissaan on elokuvallisuutta. Asiaa sen paneutuneemmin analysoimatta panin merkille varsinkin musiikin käytön: enemmän kuin nykytanssissa tyypillisesti, se tuntui vahvistavan ja ennakoivan tunnetilanteita (kuten elokuvissa, miksei klassisessa baletissakin). Muutoin ehkä kuvailisin näyttämöllepanoa, leikkauksia, tekstin käyttöä jne. enemmänkin vahvasti teatterillisiksi.

Mutta niin, tanssifestivaalillahan tässä oltiin. Pidän kovasti Øyenin liikkeestä (esim. ja etenkin gaalassa nähdyissä sooloissa), ja sitä on tässäkin teoksessa, vaikka ehkä jääkin jalkoihin, visuaaliseksi kuvituskuvastoksi muun oheen. Liikkeessä korostuu kauniisti koko vartalon käyttö sekä runsas detaljoitu nyansointi – vaativaa tanssijoille ja upeaa katsella, kun se tehdään näin hyvin.

Story, story, die. Kuva: Henna Kokkonen.

Eli juu, pidin, se sanottakoon, jos jäi em. haahuilevasta tekstistä epäselväksi. Mutta vähän jäi teos myös mietityttämään eikä yksinomaan hyvällä tavalla. Tunnettuihin uotismeihin kuuluu: ”Se, mitä ei voi sanoa, kirjoittaa tai huutaa, täytyy tanssia.” En ole järin vakuuttunut, että tanssi tämän viestin mediumina oli tehokkain – mm. em. Goffman on osoittanut, että asian perusteet juurikin voi kirjoittaa ja esim. Uski on asiasta pätevästi kirjoittaen soveltanut someen 🙂

(Nähty: 18.6.2022, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatteri)