Vihdoin takaisin kaikilta osin aidosti korkeatasoisessa ravintolassa – johan tässä on slummailtukin 😉 Kun OS meni kesäksi yllättäen umpeen ja jäi tältä kesältä kokemtta, kantaa Musta Lammas käsittääkseni nyt yksinään Kuopion kovatasoisen fine diningin lippua, ja korkealla kantaakin.

Jo aperitiivista käytiin ihan lupaavaa keskustelua tarjoilijan kanssa: ehdolla oli pienpanimo-oluita, GT:tä pientislaamon ginistä… makean ystävänä päädyin kuitenkin Ärjy-drinksuun, jossa oli läheisen Alahovin viinitilan karpalolikööriä, olisiko ollut Savon wiinaa (vieläkö sitä tehdään?) ja tonicia, sekä muutama jäinen karpalo. Makea ja raikas, juurikin, mitä toivoin. Myös pientä naposteltavaa tuli: maissisipsejä ja creme fraichea.

Ravintolassa oli parin viikon ajan saatavana villiyrttejä hyödyntävä neljän ruokalajin yllätysmenu, jonka kanssa oli yhdistelty ranskalaisia viinejä. Mielenkiintoista, joten helppo valinta.

Ennen menun alkuruokaa saapui kuitenkin amuse: maa-artisokkaa pyreenä ja friteerattuna, porkkanaa ja kurkkua, hyviä makuja herätteleämään vesi kielelle.

Alkukeittona oli villiyrttimenulla kuohkea valkoinen parsakeitto, jossa paistettua siitaketta, 65 °C lämpötilaan kypsennetty kananmuna, kuusenkerkkäöljyä ja ketunleipää. Munahan tuossa lämpötilassa on pehmeän muovailuvahamainen, ei enää valu muttei myöskään vielä myöskään lohkea eikä murene, kätevää lusikoitavaa siis keiton kera. Hyvin maukas keitto, jonka makuihin muut komponentit istuivat todella nätisti. Myös juoma oli nappivalinta, Julien Sachaal Pinot Gris Nature, luomuviini Alsacesta.

Toinen alkuruoka oli hyvinkin yllätys: karitsan kieltä haudutettuna, kukkakaalia pyreenä ja pikkelöitynä sekä mallasta. Ainakin lehmän ja poron kieltä olen syönyt, mutta tämä taisi olla eka kerta karitsan tai ylipäätään lampaan kieli suussani. Lähes moussemaisen pehmäksi haudutettua kertakaikkisen herkullisen makuista! Edes kukkakaali ei rajoittanut nautintoa: pyree oli maukasta ja pieniksi siruiksi särjetty kukkakaali oli pikkelöity erittäin syötäväksi, siis ilman liian vahvaa epämiellyttävää kukkakaalimaisuutta rakenteessa tai maussa. Lasissa oli mielenkiintoista rhônelaista alkuviinia, Les Vignerons d’Estézarguesin Les Grandes Vignes (2013) – hyvä pari kielen päälle!

3. Pääruoaksi tuli paistettua kuhaa (viereisestä Kallavedestä), uutta perunaa, hunajanaurista, maitohorsmaa ja hera-rakuunakastiktta. Kalapala oli julman kokoinen – ehkä ainoa pieni kauneusvirhe koko menussa. Maultaan sen sijaan erittäin maukas samoin kuin reippaasti puruvastetta tarjoavat juurekset. Maitohorsman erityistä makua en osannut tavoittaa, mutta enpä ole villiyrtteihin tarkemmin perehtynytkään. Hyvin se sopi annokseen kuten ketunleivätkin. Perin yllättävästi valkoisen kalan kanssa tarjolla oli punainen pinot noir, Joseph Drouhin Rully (2012). Pienesti ruoan kanssa nauttien se toimi mainiosti, kunhan malttoi olla holauttamatta liikaa viintä suuhun kerrallaan, jolloin se polki herkän kuhan maun jalkoihinsa.

Pienenä välinumerona seuraavaksi tuli suuta raikastava omena-bergamottisorbetti sitruunaisten murusten kera. Hyvä makuyhdistelmä, enemmän sitruksinen kuin omenainen, mutta täytti tehtävänsä eli raikasti suun punaviinin jälkeen.

Jälkkäri yhdisti metsää ja suonenjokilaista puutarhaa: kuusikakkua, kuusijäätelöä, tuoretta mansikkaa, mansikkalientä ja pari ruusun terälehteäkin. Kuusta en erityisen voimakkaasti maistanut, mutta muuten erinomaisen hyvät komponentit, joiden maut olivat kuin toisilleen luodut. Myös lasiin kaadettu rhônelainen Muscat de Beaumes de Venise, jossa jäännössokeria vaatimattomat 100 g, oli täydellinen pari annokselle.

Kahvihan vielä maistui ja espresson kera jotain erikoista viinaa, kuten epätavaksi on muodostunut. Keskustelu tarjoilijan kanssa ohjautui pian grappoihin (ylläri!), ja hän toikin pari näytille (kolmas olisi liian tavallinen): kirkas Po’ di Poli Aromatica ja pari vuotta tammessa kypsennetty Tedeschi Grappa di Amarone. Tuoksun perusteella oli vaikea valita, joten ongelma keskeltä kahtia: sain pari senttiä molempia. Kypsytetty Tedeschi toimi erityisen hyvin kahvin kaverina, kun taas aromaattisempi Poli oli herkkua sellaisenaan – ja makean mansikkavaahtokarkin kanssa.

Koko lailla täydellinen ravintolaelämys: ruoat, joissa ei moitteen sijaa (paitsi pääruoan suuri koko, mutta mitäs ahmin sen kokonaan..), kiinnostavat ajatuksella ja herkällä maulla valitut juomat, viihtyisä hämyinen tiiliholviympäristö ja erittäin ammattitaitoinen salipalvelu: asiakkaan toiveet ja kiinnostukset otettiin luontevasti huomioon, ruoat ja viinit esiteltiin juurikin niin yksityiskohtaisesti kuin ruokanörtti haluaa, kysymyksiin löytyi osaavat vastaukset saman tien kipaisematta keittiöön, jne.

Ilman muuta edelleen omassa top-10:ssäni Suomen ravintoloista.

(Koettu: 15.6.2015)