RSO:n syksystä noviisin silmin

Vaikka näyttämötaiteita olen kuluttanut jo aika pitkään ja runsaastikin, olen sinfonia- ym. konserttimusiikin kuuntelijana ihan aloittelija – oikeastaan aloitin vasta reilu vuosi sitten Sibelius-festivaalilla. Mitään analyyttista kykyä tällaisten teosten tai niiden tulkinnan erittelyyn minulla ei ole, vaan ihan tunnepohjaisella reseptiolla mennään. Se riittää hyvin esityksistä nauttimiseen, mutta antaa aniharvoin aineksia edes kohtalaisen blogijutun kirjoittamiseen.

Syksyllä päätin alkaa sivistää itseäni – ja kun varsinaiseen musiikin opiskeluun ei rahkeet (aika ja lahjat) riitä, päädyin altistusmenetelmään eli lisää konsertteja kalenteriin! RSO:n perjantaisarja tuntui vaivaan sopivalta lääkkeeltä. Kovasti ovat suosittuja, joten valinnanvaraa kausilippupaikan suhteen ei kauheasti ollut. G-katsomon 1. rivin paikkani orkesterin takana tuntui aluksi perin kehnolta – mutta itse asiassa se sopii tarpeeseeni kovastikin hyvin: sieltä näkee orkesterin lähes täydellisesti. Tottumattomalle tuntuu kiinnostavalta seurata orkesterin toimintaa: millaisia ääniä mikäkin peli päästelee, miten muusikot yksilöinä ja orkesterin osat toimivat yhteen, jne.

Eikä vähiten kiinnostavaa ole seurata kapellimestaria, johon paikaltani on suora sihti: orkesterin johtamisen tarkkailu (mitä tapahtuu, kun kapu kepillään sohaisee) on kiinnostavaa sinänsä, mutta paljon tanssia katsovana viehätyn suuresti myös ulkomusiikillisesta annista: kapellimestareilla on hyvin erilaiset ja ominaiset koreografiansa. Varsinkin ylikapellimestari Hannu Lintua on hauskaa seurata: niin liike kuin varsinkin gestiikka on runsasta ja ilmaisuvoimaista, tahtipuikolla ja ilman.

Näkymä G-katsomon 1. rivistä 16.9.2016 konsertin jälkeen

Näkymä G-katsomon 1. rivistä 16.9.2016 konsertin jälkeen

Ensimmäisen sarjalippusyyskauteni konserteista missasin kaksi, mutta neljä sentään koin. Ekassa (16.9.), Stravinsky-illassa, oli erityisen antoisaa keskittyä kuuntelemaan Kevätuhria – siis juuri kuuntelemaan, yleensä kun olen kohdannut sen esim. Nižinskin tai Saarisen nykytanssikoreografian musiikkina. Esa-Pekka Salosen ja RSO:n tulkintana se herätteli hyvinkin vahvoja tunnevärejä. Stravinskyn jälkeen kuultiin vielä myöhäisillan kamarimusiikkina Salosen kaksi lyhyttä biisiä, jotka säveltäjä itse esitteli eloisaan tapaansa.

Haydnin Vuodenajat (30.9.) oli itselleni tuntematon (no, suurin osa klassisesta musiikista on..) ja aika vähän siitä nytkään säilyi muistikuvia tänne kolmen kuukauden päähän. Mutta positiivisesti mieleen jäi ennakko-ohjelma, jossa Hannu Lintua haastateltiin teoksen tiimoilta. Šostakovitš ja Bruckner Markus Stenzin johdolla (14.10.) jättivät yleisluontoisen fiiliksen, että jykeviä olivat. Sen sijaan Šostakovitšin Jousikvartetto nro 9 myöhäisillan kamarimusiikkina oli erinomaisen intensiivinen kokemus, joka nosti sykettä reippaasti! Brittenin Sinfonia da Requiem ja Šostakovitšin ”Leningrad-sinfonia” (28.10.) eivät olleet ihan tuntemattomia edes minulle, ja Sir Mark Elderin johdolla teosten synkät teemat saivat vaikuttavan tulkinnan. Kaksi viimeistä konserttia sitten missasinkin. Sen sijaan kävin kokemassa oman juttunsa arvoisesti keskiviikkosarjan Shakespeare-teemaisen illan. Niin, ja tulihan oma juttunsa myös kauden alun Juhlaviikkojen avajaiskonsertista, joka tosin ei toki kausilippuun kuulunut.

Kausilippu oli oiva ostos, ja kevätkautta jo odottelen. ”Pelkistä” konserteista en näemmä vielä osaa kirjoittaa varsinaisia blogijuttuja, mutta ehkä saatan vielä oppia. RSO:n konsertit tuntuvat siihen otollisilta, mm. oheisohjelmiensa (haastattelut, myöhäiskamarimusiikki) ja varsin erinomaisten käsiohjelmien ansiosta. Annin sisältöön ja runsauteen nähden liput ovat kohtuuttoman halvat: ei ihme, että suuri sali on usein täysi. Oppimisen tueksi liityin syksyllä heti myös RSO:n ystävät -yhdistykseen, taisin olla tasan 500. jäsen. Syksyn jäsenillassa oli mukava ja lämmin tunnelma – mielenkiintoisia haastatteluja ja muutenkin mainiota ohjelmaa.