Modiglianin elämäntanssi ja teot

2017-01-19 18-13-29 IMG_3307.JPGNyt on viikon sisään kertynyt peräti kolme biografista nykybalettia: Tšaikovski, Rodin ja Modigliani – vieläpä suurin piirtein aikalaisia keskenään. Joskus joulun alla hoksasin, että melkein vierekkäisissä mökeissä on yhtäaikaa samaa teemaa: Ateneumissa harvinainen Modigliani-näyttely ja Eesti Rahvusballettissa Toomas Edurin baletti Modigliani – neetud kunstnik, jossa Tauno Aintsin vartavastinen musiikki. Nämähän piti koplata.

Modiglianin vain 35 vuoden mittaiseksi jäänyttä elämää leimasi sairastelu: lavantauti, tuberkuloosi, tulirokko jättivät jälkensä. Hän tiesi kuolevansa nuorena ja halusi elää lyhyen mutta intensiivisen elämän. Vaikka ihmisen kuolevaisuus yleisellä tasolla onkin no-brainer, oman kuolevaisuutensa aito tunnustaminen henkilökohtaisen kokemuksellisella tunnetasolla on ehkä jopa ihmisluonnon vastaista, ja onkin kiinnostavaa, millaisiin valintoihin ja käyttäytymiseen se voi johtaa.

Pariisin taiteilijayhteisö oli miehen keskeisin elämänpiiri, jossa hän vaikutti ja sai vaikutteita tutustuen mm. Picassoon, jonka väitetään kuolinvuoteellaan kuiskanneen Modiglianin nimen, 50 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Modiglianiin liittyy muutenkin romantisoituja tarinoita – hänet on kehystetty boheemin taiteilijan prototyypiksi: vaikeuksia, niukkuutta, ravintolalaskujen maksamista tauluilla, viinaa ja huumeita, promiskuiteettiä, intohimioisia suhteita. Monipuolisesta sivistyksestä ja lukeneisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hänellä ilmeni yli-ihmisajattelua: taitelijat erikoisyksilöinä olivat tavallisten sosiaalisten ja moraalisten normien yläpuolella. (No, jos itse tietäisin elämäni jäävän lyhyeksi, varmaankin ottaisin vapauksia ja rationalisoisin sitä vaikkapa juuri nietzscheläisittäin.)

Modigliani: Nainen ja samettinen kaulanauha (1915)

Modiglianin maalaus Nainen ja samettinen kaulanauha (1915)

Modigliani tuotti etenkin ihmiskuvia, maallikon silmiin vähän outojakin: pitkänaamaisia ja -kaulaisia, kaljapulloharteisia ja sumeasilmäisiä (toinen silmä näet katsoo maailmaa, toinen itseä). Hänen kerrotaan olleen kiinnostunut enemmän mallin persoonallisuudesta kuin ulkoisten piirteiden tarkasta toistamisesta, ja ilmeisesti hän maalasikin usein muistista. Naisia maalasi etenkin, alastominakin, mikä ensimmäisessä omassa näyttelyssä 1917 aiheuttikin poliisioperaation. Tosielämän naiset eivät kuitenkaan saaneet häiritä taiteilijan omistautumista taiteelle. Edur tuntuukin panneen Modiglianinsa (Jevgeni Grib) tanssimaan intohimoisemmin teoksista ulos astuneiden naisten seurassa kuin duetoissa nuoren Jeanne-vaimon (Luana Georg) kanssa. Tunneintensiivisimpiä olivat kuitenkin Modiglianin hahmon unenomaiset soolot Aintsin dramaattisen musiikin kera.

Modiglianin elämää kuvataan usein traagiseksi, ja Edurin baletinkin alaotsikko on ”kirottu taiteilija”. Jos elämän tietää jäävän lyhyeksi, voinee siitä tulla kilpajuoksu kuoleman kanssa, tai sen voi sellaiseksi kehystää, kuten hautakivivärssyssä: ”kuolema nujersi kuuluisuuden kynnyksellä”. Vaikkakin ilmeisen tunnettu hän oli jo eläessäänkin ainakin Pariisin taidepiireissä. Mikä sitten tekee elämästä traagisen? Onko lyhyt ja kiivas, intohimoja toteuttava elämä traagisempi kuin pitkä, tylsä ja kaavoihinsa kangistunut? Tokkopa.

(Koettu: 17.1.2017 Ateneum; 19.1.2017 Eesti Rahvusballett. Lähteinä myös näyttelykirja ja käsiohjelma.)