Eifman Ballet Pietarista vieraili Kansallisbaletissa kahdella Boris Eifmanin teoksella, joista Tchaikovsky. PRO et CONTRA pyrkinee olemaan kevyesti biografinen koostuen tarinan tasolla kurkistuksista Pjotr Tšaikovskin elämään. Kunnioitettava tavoite, ja ymmärrettävä: Tšaikovskilla on varmasti ollut merkittävä vaikutus moneen koreografiin. Samalla kuitenkin erittäin haasteellinen tehtävä, kun ottaa huomioon nyky-Venäjän ihmisoikeustilanteen.

Olen aiemmin nähnyt Eifmanin ryhmältä muutaman teoksen (Onegin, Punainen Giselle ja Anna Karenina), ja niistä jääneet muistikuvat patistivat heti ostamaan liput näihin kahteen esitykseen: näkemyksellistä koreografiaa, teknistä virtuositeettia, väkevää tunnetulkintaa ja vaikuttavaa visuaalisuutta – paitsi skenografian myös taitavien, pitkänhuiskeiden tanssijoiden vuoksi, minimipituus ryhmässä lienee 172/182 cm. Kaikenkokoiset tanssijat voivat liikuttaa itseään pakahduttavan kauniisti, mutta pitkien raajojen ulottuvaisuus yhdistettynä tekniseen taituruuteen on usein omalla erityisellä tavallaan poikkeuksellisen viehättävää.

Tšaikovski toisintoineen. Kuva: Eifman Ballet/Jevgeni Matvejev.

Baletiti tarina alkaa Tšaikovskin kuolinvuoteelta, jonne se myös päättyy, välissä takaumia ja muistumia elämästä ja teoksista. Pääparina on Tšaikovski (Oleg Gabyšev) ja hänen toisintonsa (Sergei Volobujev), jonkinlainen alter ego. Muina toistuvina rooleina on kulissivaimo Antonina Miljukova (Ljubov Andrejeva) ja mesenaatti Nadežda von Meck (Marija Abašova). Kukaan Tšaikovskin romanttis-erootillisista kiinnostuksista ei ollut päässyt rooligalleriaan.

Erityisen sykähdyttäviä kohtauksia oli ehkä vähemmän kuin odotin, kuten häät, joissa Tšaikovskia vietiin kuin pässiä teuraalle, Tšaikovskin jotkin duetot alter egonsa ja Pähkinänsärkijän Prinssin kanssa, Patarouvan huikea pelipöytäkohtaus ja vielä hieno loppukohtaus. No juu, olihan niitä! Seisovat aplodit olivat hyvinkin ansaitut. Nykytanssia preferoivana pidin varsin sopivana balanssia toisaalta klassisesta lainatun ja toisaalta tuoreen omaperäisemmän liikekielen välillä.

Patarouvan pelipöytäkohtaus. Kuva: Eifman Ballet/Jevgeni Matvejev.

Musiikki oli tietenkin Tšaikovskia, muttei tarinassa vilahtaneita Joutsenlampea, Pähkinänsärkijää, Jevgeni Oneginia tai Patarouvaa vaan ilmeisesti lähinnä 6. sinfoniaa – oireellisesti, hänhän menehtyi vain päiviä sen ensi-esityksen jälkeen. Skenografia oli selkeä ja ilmava: yksittäinen sänky, pöytä, väliverho, yms. tilanteen mukaan, mutta muutoin runsaasti tilaa liikkeelle; samoin valaistus ja puvustus tukivat tanssia ilman tarpeetonta kikkailua.

Tšaikovskin suuntautuminen miehiin lienee hänen aikanaan ollut tuomittavaa, eikä tilanne nyky-Venäjälläkään ole järin auvoinen. On siis jollain tavalla ymmärrettävissä, ettei teoksessa tai sen taustamateriaaleissa asiaa edes mainita. Toki se jättää kokonaiskuvan erikoiseksi, vähän kuin maalaisi taulun metsästä käyttämättä lainkaan vihreää (toki, jos näköisteokseen ei pyritä, taiteilijalla on vapaus maalata metsänsä vaikka purppuralla). Valintaa ei voi perustella sillä, että Tšaikovskikin joutui pitämään sen osan itseään piilossa – kirjeiden perusteella hän toteutti sitä ja ihan nauttikin miessuhteistaan. Eifman lieneekin tehnyt valintansa nyky-Venäjän tilanteen pakottamana. Tokko tähän maailmanaikaan jotain näin julkean repressiivistä näin tavattoman upeasti toteutettuna voisikaan tulla mistään muualta kuin nyky-Venäjältä.

Eifman pohtii käsiohjelmassa, miksi Tšaikovskin musiikki on niin traagista, ja toteaa, että sielua nujertavan kärsimyksen päälähde oli Tšaikovskin ahdistava tietoisuus omasta toiseudestaan, sisäinen kahtiajakautuneisuus. Tämäkö lienee alter ego -roolin tarkoitus, representoida jakautuneisuutta, toiseutta? Alter ego vertautuu Tšaikovskin teosten outoihin tai ikäviin hahmoihin: von Rothbart, Drosselmeyer, Onegin, Herman. Siis jotain pahaa tai vähintään epäilyttävää, joka aiheuttaa itkua ja kärsimystä. Tulkinta kelvannee myös viralliselle homofobiselle nyky-Venäjälle. Mutta kelpaisikohan Tšaikovskille, joka vain paria kuukautta ennen kuolemaansa päivätyssä kirjeessään kirjoitti: ”ainakaan viime vuosina ei minulta ole mitään puuttunut ja voin yleisesti ottaen pitää itseäni onnellisena ihmisenä”.

(Koettu: 12.1.2017, Kansallisbaletti)