Ihastuttavan kaunis Only the Sound Remains

Kaija Saariahon uuden oopperan, Only the Sound Remains, kantaesitys oli reilu vuosi sitten Amsterdamissa. Ihan perinteinen ooppera ei aina ole suurimpia nautinnonlähteitäni näyttämötaiteessa – usein tulee vähän museaalinen filis, vaikka sinänsä hieno musiikki olisi puettu etevästikin uusiin vaatteisiin. Nykysäveltäjien oopperat ovat monesti toista maata, Saariaho etunenässä: Kaukainen rakkaus oli perin viehättävä ja Émilie tyystin hurmaava. Niinpä siis piti tämäkin nähdä heti Suomen ensi-illassa.

Teoksen kaksi osaa ovat erillisiä tarinoita, jotka perustuvat japanilaisille nō-näytelmille. Saariaho on itse kirjoittanut libreton perustuen Ernest Fenollosan reilun sadan vuoden takaisiin englanninkielisiin käännöksiin, joita Ezra Pound myöhemmin muokkasi ja julkaisi. Ensimmäinen osa, Always Strong, perustuu näytelmään Tsunemasa, jossa munkki Gyōkei pitää buddhalaista seremoniaa taistelussa kaatuneen luuttutaituri Tsunemasan muistoksi; tämän henki ilmestyy, ja seuraa intensiivinen ja intiimikin keskustelu, kunnes henki katoaa pimeyteen. Toisen osan, Feather Mantle, taustalla on näytelmä Sulkaviitta (Hagoromo), jossa kalastaja Hakuryō löytää ja aikoo pitää taivaan neidolle kuuluvan viitan, jota ilman henkiolento ei pääse takaisin taivaaseen; lopulta Hakuryō luovuttaa viitan takaisin vastineeksi neidon kauniista tanssista. Kahta erilaista tarinaa yhdistää temaattisesti maallisen ja ylimaallisen, ihmisen ja henkiolennon, kohtaaminen; rajankäynti tämän- ja tuonpuoleisen, ajan ja ikuisuuden välillä – raja häilyi, kuten kangas näyttämöllä. Vähän haastava teema kaltaiselleni sekulaariskeptikko-agnostikolle (tosin ainahan ylimaallisen voi hahmottaa mielensisäisinä ilmiöinä eikä transsendentisti olevaisena).

Kuvassa Davone Tines, Anthony Roth Costanzo, Nora Kimball-Mentzos. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli

Kuvassa Davone Tines, Anthony Roth Costanzo, Nora Kimball-Mentzos. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli

Molemmissa osissa lauloi samat kaksi solistia, henkiolentoina huikea kontratenori Anthony Roth Costanzo maallisena parinaan mainio bassobaritoni Davone Tines. Miesten äänet soivat hienosti yhteen, ja varsinkin Costanzon laulu oli huumaavan kaunista; taisi olla vasta toka kerta, kun kuulin kontratenoria livenä. Solistit olivat tärkeitä, mutta – ehkä vielä enemmän kuin yleensä – kuoro ja orkesteri tuntuivat olevan heidän kanssaan samalla viivalla eikä vain taustalla. Kuoro, tai itse asiassa solistikvartetti (Matias Haakana, Katariina Heikkilä, Tuuli Lindberg, Nicholas Söderlund), lauloi orkesterimontussa, eikä vain laulanut vaan heilläkin oli liikekoreografiansa, vaikkakin istuen (kannatti ottaa liput parvelta!) Monttuun mahtuikin hyvin, koska orkesteri oli pieni: jousikvartetti Meta4 (Tomas Djupsjöbacka, Atte Kilpeläinen, Minna Pensola, Antti Tikkanen), puhaltimia (Camilla Hoitenga), lyömäsoittimia (Heikki Parviainen) ja kantele (Eija Kankaanranta). Kanteleella tuntuikin olevan merkittävä rooli – tai itse asiassa kanteleita oli kolme erikokoista, joita Kankaanranta soitti sekä näppäillen että lyöden, välillä liinankin läpi.

Kuvassa Davone Tines. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli

Kuvassa Davone Tines. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli

Saariahon musiikki André de Ridderin johdolla soi ainakin omissa koulimattomissa korvissani valtavan kauniin yhtenäisesti jatkuen yli kaikkien komponenttien: en aina tiennyt, saati välittänyt, tuleeko ääni soittimesta, kuorosta vai solistista. Ehkä tämä on triviaalia, mutta en muista aiemmin panneeni tällaista äänen ”holistisuutta” erityisesti merkille. Saariaho käytti taas peloitta elektroniikkaa äänen muokkaamiseen – ei yhtä suuressa roolissa kuin Émiliessä, mutta noviisinkin havaittavissa oli ainakin kaikuja ja tavanomaisesta poikkeavaa äänen sijoittelua salissa. Suljetuin silminkin esitys olisi ollut mitä nautittavin.

Peter Sellarsin ohjauksessa oli kuitenkin tarjolla oiva kattaus myös silmille. Lavastus (Julie Mehretu) oli sopivasti yksinkertainen mutta vaikuttava: läpikuultava kangas ja mustalla lattialla iso musta suorakulmainen särmiö. Valaistus (James F. Ingalls) oli niukka mutta toimiva – (maallista) solistia valaistiin usein edestä alhaalta niin, että varjokuva hejastui kankaalle, samoin (ylimaallinen) solisti näkyi usein varjokuvana kankaan takaa. Sellars lieneekin ohjannut juuri varjokuvia, niiden koot ja liikkeet tuntuivat niin täsmällisiltä ja ilmaisuvoimaisilta. Harmaan silmiinpistämätön puvustus (Robby Duiveman) tuki tätä – sama tyyli oli niin solisteilla, kuorolla kuin orkesterillakin. Jälkimmäisessä osassa oli visuaalisena komponenttina vielä Nora Kimball-Mentzosin tanssi: eteeristä liikettä, joka painottui käsien ja ylävartalon ilmavaan käyttöön. Tanssi istui tarinaan, mutta välillä tuntui oudolta nähdä henkiolento lavalla kahtena, sekä laulajan että tanssijan hahmossa.

Musiikin jälkeen jäi kaunis viipyilevä hiljaisuus. Ekan osan jälkeen, ennen väliaikaa, ensi-iltayleisö ymmärsi nautiskella siitä tovin ja alkoi taputtaa vasta, kun saliin syttyi valot. Hieno hetki!

(Koettu: 12.4.2017, Suomen kansallisooppera)