Vihdoin taas Kansallisbaletisssa livenä, ja ohjelmassa vieläpä Spartacus! Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten olin täällä viimeksi katsomassa upeaa Jekyll & Hydeä – kamalan pitkä koronapaussi. Sitäkin makeammin värisi tutun suloinen odotus läpi kehon, kun valot himmenivät ja orkesteri virittyi oboen johdolla. Monttu näytti jotenkin poikkeuksellisen täydeltä – lyömäsoittajiakin laskin peräti 6, joka on monta. Aram Hatšaturjanin Spartacukseen ei vähä riittäne, vaikka vuonna 1954 valmistuneen sävellyskokonaisuuden 210 minuutista on materiaalia on karsittu alle puoleen. Encore-kannan mukaan Kansallisbaletti on edellisen kerran esittänyt Spartcuksen 1970-luvulla, Bulevardin aikaan. Nyt nähty Australian baletissa 2018 ensiesitetty Lucas Jerviesin versio on tuoreudessaan mitä mainioin valinta Hatšaturjanin hienon teoksen tuomiseksi ”uuden” ooperatalon lavalle.

Tarina pohjaa historiallisiin tapahtumiin: Spartacus-niminen mies tiettävästi johti enimmillään jopa 70 000 hengen joukkoa ns. kolmannessa orjasodassa roomalaisia vastaan vuosina 73-71 eaa. Baletin juonessa Spartacus myydään gladiaattorien kouluttajalle ja hänen vaimonsa Flavia joutuu kenraali Crassuksen orjaksi. Spartacus tovereineen nousee kapinaan ja vapauttaa myös Flavian, mutta kukistuu lopulta joukkoineen Crassuksen ja Rooman armeijan edessä ja joutuu ristiinnaulituksi.

Spartacus on noussut eri aikoina milloin minkäkin hirmuvallan vastustuksen symboliksi. Tulkinta saa tukea myös Jérôme Kaplanin näyttämöllepanosta, mm. alkukohtauksen punalippulinna koreografioineen on näyttävä. Rooman valtaa symboloiva sormi toistuu lavalla – se lienee yksityiskohta Konstantinuksen kolossista, Rooman keisarina 300-luvulla toiminutta Konstanstantinus Suurta kuvaavasta monumentista. (Konstantinus lienee ollut ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt Rooman keisari – voisiko siis sormen valinnan hirmuhallinnon symboliksi tulkita jopa uskontokriittisesti? Toinen mieleen tullut hauska pohdinta liittyi patsaan kaatamiseen ensimmäisen näytöksen lopussa: ensin sormi osoittaa ylös, vallan taivaiseen lähteeseen, mutta Spartacus kumppaneineen kaataa sen osoittamaan yleisöön – kansaan?)

Spartacus. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Jos tarina on raaka ja verinen, ei Jerviesin koreografiakaan onneksi ole siistin sievä ja siloiteltu. Mukana on toki paljon klassista, etenkin romanttisissa kohtauksissa ja joissakin ryhmätilanteissa, kuten toisen näytöksen orjanaisten kohtauksessa, jossa on tavoitettu hyvinkin klassinen etäännytetty eteerisyys. Näin unettavia kohtauksia on onneksi ani harvassa; muutoin Jerviesin liike ja ohjaus onnistuvat pitämään katsojan tiiviisti otteessaan. Jopa varsin klassishenkisissä duetoissa (mm. Crassus (Jun Xia) ja Tertulla (Rebecca King)) on jotain mielenkiintoista. Erityisen herkullinen on tietenkin kolmannen näytöksen alun Spartacuksen ja Frygian (tässä Flavian) adagio, joka musiikkina on hurmaava (kyllä, juuri se 1970-luvun Merilinja-TV-sarjasta tuttu teema). Musiikin kauneuden Jervies on tavoittanut hienosti koreografiassaan, alkaen Flavian solistisesta osuudesta upeassa oboesoolossa. Vaikka vahvasti klassinen, tämä on kauneimpia näkemiäni duettoja: musiikki ja koreografia täydessä harmoniassa, romanttisuus fyysistä ja sensuellia, ajoittain runsaskin atleettisuus selvästi tanssin estetiikan ehdoilla eikä itsetarkoituksellisena bravadona tai taituruustemppuina. Linda Haakanan ja Tuukka Piitulaisen tulkinnassa voima ja herkkyys ovat lumoavan kauniisti tasapainossa.

Spartacus. Kuvassa Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Mielenkiintoisinta – ja vähemmän klassista – liikettä Jervies on luonut varsinkin miehille. Ylimysten kiemurtelu kylpypaljuissa yhdistää oivaltavasti liikettä ja lavastuselementtejä. Tyystin erilaista liikekieltä sisältyy gladiaattoreiden taisteluihin sekä sotakohtauksiin. Näiden koreografiassa näkyy kokeneen Nigel Poultonin kädenjälki: taistelutilanteet ovat paitsi näyttäviä myös (kontekstissaan) lähes uskottavia – vereviä ja veristisiä, mikä baletissa on varsin harvinaista. Striimiesityksen väliaikakeskustelussa Tuukka Piitulainen kommentoikin tämän olevan ”ihan uudenlaista liikettä, aidompi väkivaltainen tappelu ei ole kuulunut mun repertuaariin aikasemmin”. Hyvä esimerkki tästä on Spartacuksen (Piitulainen) ja Hermeksen (Martin Nudo/Alfio Drago) käsikähmäinen kaksintaistelu, jossa on mm. selviä painiotteita. Ensimmäisen näytöksen Spartacuksen soolon estetiikassa puolestaan on ilmeisiä lainoja kehonrakennuksen vartaloa esittelevistä poseerauksista. Kansallisbaletin markkinointi ruokkii atletistisia tulkintoja hauskoilla ”Treenaa kuin Spartacus” -videoklipeillä. Sublimoimaton lihallisuus toimii vakuuttavasti myös voimakkaiden tunteiden ilmaisemisessa, etenkin surua, syyllisyyttä ja vihaa ryöppyävässä Spartacuksen väkevässä soolossa hänen jouduttuaan surmaamaan ystävänsä.

Spartacus. Kuvassa Tuukka Piitulainen ja Alfio Drago. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Voi toki kysyä, miten hyvin väkivalta ja hikinen fyysisyys sopivat balettiin, ja eivät ne taida Petipan sadan vuoden takaiseen pelikirjaan oikein mahtuakaan. Sen sijaan fyysisesti rajumpi liikemateriaali sopii hyvinkin venyttämään 2000-luvun tanssijoiden ilmaisurepertuaaria. Omaa silmääni viehättää juurikin, kun huippukyvykäs klassisesti koulutettu tanssija taivuttaa suvereenin kehonhallintansa ihan tyystin erilaiseen liikeilmaisuun. Varsinkin Piitulainen on tässä aiemminkin loistanut, kuten nytkin. Toki taidokkaan tarkasti koreografioitujen tappelusten väkivalta on Spartacuksessa kuitenkin verrattain tyyliteltyä noudattaen aristoteelista perinnettä, ettei väkivaltaa näytetä avoimesti lavalla (esimerkiksi loppukohtauksessa ristiinnaulitut tulivat lavalle valmiiksi verissään).

Jervies on ilahduttavan rohkeasti ja ihastuttavan taitavasti punonut klassisen liikkeen lomaan tästä perinteestä hyvinkin jyrkästi poikkeavaa liikekieltä ja luonut näin poikkeuksellisen puhuttelevan ja nykyaikaisen baletin. Omaan makuuni se toimi täydellisesti ja kesti vaivattomasti neljä nautintakertaa, kaksi livenä (Spartacuksena Piitulainen) ja kaksi striiminä (Michal Krčmář). Hiukan jäi kaihertamaan, josko olisi pitänyt myös kolmas Spartacus (Jonathan Rodrigues) käydä katsomassa, mutta ehkä jokin kohtuus taiteen suurkulutuksessakin.

Tuo mainittu striimitallenne väliaikakeskusteluineen on muuten katsottavissa Oopperan Stage24-palvelussa 7.4.2022 asti. Vahva suositus!

(Koettu: 6. ja 14.10.2021 Suomen kansallisbaletti; striimi Stage24:llä)